Kategoria: Luemme Raamattua

5. Moos. 18

Tässä luvussa puhutaan papeista ja profeetoista. En ihan ymmärrä, miksi papit eivät saaneet omistaa perintömaata. Asia vain kuitataan sanomalla: ”Herra on heidän perintöosansa”.  Käytännössä he olivat siis toisten elätettävinä.  Teoriassahan tämä tarkoitti sitä, että pappien taloudellinen tilanne kertoi suoraan siitä, kuinka hyvin kansa noudatti säädöksiä. Jos papit eivät saaneet osuuttaan, he aivan kirjaimellisesti näkivät nälkää. Näin ajateltuna temppeli ja sen papisto olivat elävänä muistutuksena siitä, kuinka arvokkaana kansa piti jumalasuhdetta.

Profeetoista puhutaan kahdella eri tavalla. Ensin rajataan pois kaikki väärät tavat ”profetoida”, eli käytännössä kielletään noituus sen kaikissa muodoissa. Noituus pahimmissa muodoissaan on helppo tunnistaa pahaksi, mutta tietenkin siitä on myös helpommin lähestyttäviä versioita, jotka edelleen houkuttelevat ihmisiä. Esimerkiksi enteisiin uskominen saattaa tuntua harmittomalta, mutta siitä on huonoja seurauksia. Ensinnäkin se tekee ihmisestä fatalistin, joka uskoo, että tulevaisuus on jotenkin lukkoon lyöty, eikä siihen voi vaikuttaa. Toiseksi se antaa väärän kuvan Jumalasta, ettei Hän olekaan persoona, vaan vain jonkinlainen monimutkainen kone.

Oikean profeetan tunnistaa siitä, että hänen profetiansa toteutuvat.  Tämän näkee tietenkin vasta jälkikäteen ja moni suureksi profeetaksi paljastunut henkilö oli omana aikanaan epäsuosittu. Ihmisten suosio ei siis ollut silloin mikään merkki Jumalan toiminnasta, eikä se pitäisi olla sitä meidänkään aikanamme.

Hepr. 1

Minä olen aina pitänyt Heprealaiskirjeestä, sillä sen sanoma on moneen muuhun kirjeeseen verrattuna aina ollut helppo ymmärtää. Heti ensimmäisessä luvussa mennään suoraan asiaan ja kerrotaan, kuinka Jumala on puhunut meille Jeesuksen kautta. Tai oikeastaan kun sanotaan: ”Hän on puhunut meille Pojassaan”, niin varmaankin tarkoitetaan, että  Jeesuksen koko olemus on Jumalan puhetta. Hänen sanansa, tekonsa, elämänsä ja vaikutuksensa.

Loppuluvussa käytetään paljon aikaa siihen, että vakuutetaan, että Jeesus ei ole enkeli. Tämä voi ensisilmäyksellä tuntua vähän oudolta, koska nykyään ei hirveästi puhuta enkeleistä. Itse ajattelen, että kun korvaa sanan enkeli sanalla sanansaattaja, niin käy ymmärrettävämmäksi se, mitä ajetaan takaa. Jos pidämme Jeesusta pelkkänä sanoman välittäjänä, niin emme ymmärrä itse viestiä oikein. Hänhän on itse se sanoma. Samoin käy, jos pidämme Häntä ainoastaan profeettana, opettajana tai ihmeiden tekijänä. Kaikki nämä ovat hienoja ja merkittäviä juttuja, mutta eivät ole pääasioita. Palaan tuohon ajatukseen siitä, että kaikki Jeesuksessa on Jumalan puhetta ja ilmoitusta. Se on minusta hyvä nyrkkisääntö omien ajatusvinoumien tunnistamiseen. Esimerkiksi jos pidän Jeesusta pelkkänä hyvänä opettajana, niin silloin vaikkapa ristinkuolema ei samalla tavalla tunnu tärkeältä, vaan se voi jopa vaikuttaa epäonnistumiselta.  

Marko

5. Moos. 17

Tämä ei ole mikään helppo luku.  Toki tästä saa pohjaa ymmärtää Uutta Testamenttia.  Esimerkiksi Stefanus kivitettiin ilmeisesti tässä luvussa asetetun lain perusteella. Tarkoitan lakia, joka määrää sen, miten epäjumalien palveleminen pitää kitkeä maasta.  Selvästi siis uskoa Jeesukseen pidettiin epäjumalien palvelemisena. Tämä unohtuu meiltä helposti, mutta onhan se ymmärrettävää, kun asiaa ajattelee.

Mitä tulee itse luvun sisältöön, niin jäin vähän ihmettelemään sitä, että todistajille ei annettu mitään kelpoisuusvaatimuksia. Hyväksyttiinkö siis kuka vaan todistajaksi? Tuollainen systeemi kyllä edellyttää sitä, että kaikki toimivat hyvässä uskossa ja rehellisesti. Esimerkiksi kun Jeesus tuomittiin, niin paikalla oli ilmeisesti useitakin todistajia, mutta he eivät meinanneet päästä yksimielisyyteen syytteistään.  Tämä kertoo siitä, että tätä ”aukkokohtaa” laissa oli ruvettu käyttämään hyväksi ja todistajia oli haalittu mistä vain saatiin. Tämä on taas yksi osoitus siitä, että laki on vain ”vartija”, kuten Paavali sanoo Roomalaiskirjeessä. Se ei pysty muuttamaan ihmisiä sisältäpäin.

Filem. 1

Kirje Filemonille on lyhyt, mutta siinä on paljon asiaa. Ensinnäkin Paavali kehottaa suhtautumaan karanneeseen orjaan myötätuntoisesti. Oikeastaan enemmänkin, sillä hän kehottaa Filemonia ottamaan vastaan tämän kuin oman veljensä ja vapauttamaan hänet. Tämä oli itsessään jo aika radikaalia, koska Rooman valtakunnan koko yhteiskuntajärjestys perustui orjuuteen ja sen vuoksi karanneita orjia kohdeltiin hyvin karusti. Mutta nyt Filemon olikin ”vaihtanut valtiota” ja Jumalan valtakunnassa oli eri säännöt. 

Paavali kuvaa Filemonia rakkaaksi ystäväkseen, mutta sitten toisaalta kertoo vain kuulleensa hyvää hänen uskostaan ja rakkaudestaan. Voi siis olla, että he eivät olleet tavanneet pitkään aikaan. Siitä huolimatta kertomukset Filemonin teoista olivat siis kiirineet hänen korviinsa. Minulle tämä kertoo siitä, että ensimmäiset kristityt kertoivat toisistaan ”hyviä juoruja”. Tietenkin piirit olivat silloin pienet, mutta silti, tiedämmekö nykyään edes omassa seurakunnassamme toistemme vahvuuksista tai taisteluista.

Filemon oli ilmeisesti varakas, koska hänellä oli orjia ja niin iso talo, että seurakunta mahtui kokoontumaan siellä. Nykyajan näkövinkkelistä käsin voi tuntua ristiriitaiselta ajatella, että orjien omistaja saattoi toimia seurakunnan johtajana. Orjuutta oli kuitenkin hyvin monen tasoista. Pahimmillaan se oli silkkaa julmaa alistamista, mutta parhaimmissa tilanteissa sitä saattoi verrata nykyajan työsuhteeseen.  Orjiin saatettiin suhtautua myös kuin perheenjäseniin. Kaikesta huolimatta Filemonin kirje osoittaa, että alkuseurakunnassa jouduttiin miettimään, miten suhtautua sen aikaisen yhteiskunnan kipupisteisiin. Kaikki kristityt eivät olleet köyhiä, joten joukossa oli sellaisiakin, jotka saattoivat käyttäytymisellään ja asemallaan vaikuttaa merkittävästikin.  He olivat tavallaan osa koneistoa. Jos Filemon teki, kuten Paavali pyysi, eli vapautti Onesimoksen ja otti hänet vastaan vertaisenaan, niin se oli vahva viesti kaikille siitä, miten Jumalan valtakunnassa asiat olivat uudella tavalla.

Marko

5. Moos. 16

Jälleen kerran Jumala määrää israelilaiset viettämään juhlia. Kolme isoa juhlaa vuodessa valmisteluineen merkitsee ajallisestikin aikamoista panostusta. Tietenkin juhlia oli muitakin, sillä esimerkiksi jokainen sapatti oli myös juhla. Juhlat olivat iloista aikaa, mutta niillä myös elettiin uudestaan tärkeitä historian tapahtumia. On hyvä muistaa, että  Mooseksen laki ei ole kuvausta siitä, miten tullaan juutalaiseksi, vaan siitä, että se annettiin kansalle, jonka Jumala oli jo ottanut omakseen ja vapauttanut orjuudesta. Se on siis kuvausta siitä, miten pysytään siinä liitossa, jonka Herra on jo tehnyt kansansa kanssa. Lähtökohtana on siis Jumalan valinta ja vapautus.

Tit. 3

Kuvaus terveen opin mukaisesta elämästä jatkuu. Tässä puhutaan enemmän suhteista seurakunnan ulkopuoliseen ihmisiin. Tarkoitus on tehdä hyvää ja elää sovussa kaikkien kanssa. Muuten luvun sisältö sopii hyvin ajatuksiin siitä, mitä päivän Vanhan Testamentin luku herätti. Jumalan pelastus tulee aina ennen ihmisen toimintaa. Nämä seuraavat sanat tiivistävät hyvin evankeliumin:

”Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta,  jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.”

Marko