Kategoria: Luemme Raamattua

Miika 2, Jaak. 1

Päivän Vanhan testamentin kohdan lopussa on Raamatunlukijainliiton mukaisesti lupauksia siitä, että Jumala kokoaa kansansa jälleen yhteen. Itse jäin tänään miettimään tekstistä jaetta 11: ”Jos joku syöttäisi teille tuulta ja tyhjää ja sanoisi: »Saatte nähdä, tulee aika, jolloin teillä on virtanaan viiniä ja olutta», niin te ihastelisitte: »Tässäpä on oikea profeetta!»” Joskus ihmiset eivät kestä kuulla minkäänlaista haastetta sille, miten he elävät ja ajattelevat, vaan haluavat ainoastaan kannustusta valitsemallaan tiellä. Turvallisuushakuisena ihmisenä ymmärrän sen kyllä. Ihminen ei ole järin halukas muuttamaan elämässään mitään, niin kauan kun hän ei itse kärsi (eikä välttämättä aina silloinkaan). Kuitenkin aikuisuuteen ja vastuullisuuteen kuuluu mielestäni se, että osaamme tehdä eron sen välille, mikä on oikeasti totta ja minkä vain kovasti haluaisimme olevan totta. On esimerkiksi ymmärrettävää, että lentämisen ja lihansyömisen vähentäminen on haasteellista, mutta samalla on älyllisesti laiskaa, jos sen takia ei suostu uskomaan ilmastonmuutokseen. Samoin on ymmärrettävää, että aikuinen ihminen kaipaa lasta, mutta samalla on epäreilua, jos hän sen takia turvautuu hedelmöityshoitoihin, joiden myötä syntynyt lapsi ei saa koskaan tavata toista biologista vanhempaansa. Ei ole ihminen tainnut kovasti tuhansien vuosien aikana muuttua: löydämme ympäriltämme rutkasti esimerkkejä, joissa toisen näkökulman kuuleminen tekee kipeää. Näin Raamattu joskus osoittaa syntisyytemme hyvin syvällisellä ja vastaansanomattomalla tavalla.

Jaakobin kirjeen ensimmäisessä luvussa oli kieltämättä monenlaisia itselleni ajankohtaisia teemoja. Tartun niistä yhteen: koettelemuksista selviytymiseen. Olen aina kokenut asian niin, mutta tullut siitä tietoiseksi vasta viime aikoina: kärsimyksen ongelma ei ole minulle syvällisellä tasolla erityisen vaikea. Huolimatta siitä, että problematisoin monia asioita, kärsimyksen ongelman kohdalla olen kyennyt tyytymään melko pitkälti siihen, että kärsimystä on olemassa siksi, että emme elä täydellisessä maailmassa. Kuitenkin opintojen loppupuolella työelämään siirtymistä odotellessani olen huomannut tuntevani Jumalaa kohtaan katkeruutta: ”Miksi en ole vielä tässäkään vaiheessa varma siitä, mitä minusta tulee isona? Miksi et ole järjestänyt asioita niin, että voisin oikeasti kevyin mielin suunnata kohti tulevaisuutta? Miksi, jos kerran meillä kaikilla on lahjoja ja kykyjä ja voisimme tehdä niillä hyvää?” Näiden pohdintojen keskellä kadehdin niitä, joiden uraputki aukenee vaivatta, ja mietin, mahtaako minulle olla tiedossa tästä joku hyvitys. Eihän siinä mitään logiikkaa ole, mutta toivon olevani menestyviä lähipiiriläisiäni parempi esimerkiksi luovuudessa tai ystävyydessä – joka tapauksessa haluaisin, että puntit menevät tasan. Niin, voi minua, koska eiväthän ne mene. Hanna Kivisalon sanoin: kärsimyksen luonteeseen kuuluu se, että se on epäreilua, eikä jakaudu tasaisesti. Mikä tällaiseen olotilaan sitten voisi auttaa? Kieltämättä minua lämmitti lukea Jaakobin kirjeen alku, sillä henkilökohtaisesti koin, että siinä oli voimaa:  ”Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä. Ja kestävyys johtakoon täydelliseen tulokseen, jotta olisitte täydellisiä ja eheitä, ette vajaita miltään kohden.” En ymmärrä aina maailmaa ja sen logiikkaa, en tunne aina positiivisia tunteita. Mutta ehkäpä minulla on kristittynä oikeus ajatella, että jossain syvällä, aivan loppujen lopuksi Jumalalla on tähän kaikkeen vastaus, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Esteri

Miika 1, Hepr. 13

Tänään alkaa Miikan kirja. Raamatunlukijainliiton (joka on näissä kommenteissa päälähteeni) mukaan Miikan kirjan voi jakaa kolmeen eri jaksoon, joista jokainen alkaa ”kuulkaa”, ja joista jokainen päättyy Jumalan lupaukseen. Ensimmäinen jakso kattaa kaksi ensimmäistä lukua ja käsittelee Raamatunlukijainliiton mukaan lupauksia siitä, että Israelin heimot kootaan takaisin omaan maahansa. Huomenna siis tiedämme näistä lupauksista enemmän! Taitaakin olla niin, että tämän päivän lukua on jokseenkin vaikeaa tulkita ilman suurempaa kontekstia. Tosin luvun alussa oli hienoa kuvausta Jumalan suuruudesta. Tällaisten tekstien äärellä on sanomattakin selvää, että Jumalan suuruus on ollut puhuttelevaa useille ihmisille läpi historian.

Heprealaiskirjeen viimeinen luku on monessa mielessä kaunis, kun kirjoittaja antaa ohjeita kristillistä elämää varten ja lisäksi lausuu lopussa upeat sanat: ”Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus.” Tänään kuitenkin kiinnitin huomiota myös tähän jakeeseen: ”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään.” (Hepr. 13:15) Mielestäni näyttää siltä, että tässä vedetään hauskasti yhtäläisyysmerkkejä tunnustamisen ja kiitoksen välille. Onko niin, että Jeesuksen tunnustaminen on jo sellaisenaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan? Tai vastaavasti, jos ihmisessä syntyy kiitollisuus, hän todennäköisesti myös tulee tunnustamaan Jeesuksen? Oli asia kuinka tahansa, on ihanaa muistaa, miten aina ja kaikkialla voimme keskittyä kiittämään siitä, että meillä on todellakin jotain, mistä kiittää.

Esteri

Joona 4, Hepr. 12

Joonan kirjan viimeinen luku sisältää mielenkiintoista pohdintaa siitä, miten Jumalan hyvyys ja armo voivat saada ihmisen joskus ahdistumaan. Kyse ei ole välttämättä ollenkaan aina siitä, että ihminen ei näkisi armon tarpeellisuutta, vaan myös siitä, miten rakkaus ilman ehtoja voi saada pään sekaisin – onhan sellainen rakkaus hyvin epäinhimillistä. Puhuimme itse asiassa vähän aikaa sitten kaverini kanssa siitä, miten tästä teemasta pitäisi puhua seurakunnissa enemmän. Varsinkin tunnollisille ihmisille armon sanoman vastaanottaminen voi olla niin vaikeaa, että usko melkein horjuu sen takia. Olen myös kuullut puhuttavan, että lähetystyö Japanissa on erityisen haasteellista siksi, että japanilaiseen kulttuuriin ei kerta kaikkiaan kuulu ajatus siitä, että jokin saadaan ilmaiseksi. Jos siis sinusta on joskus tuntunut haasteelliselta hyväksyä armoa ja ehdotonta rakkautta, niin et todellakaan ole yksin! Meitä hämmentyneitä on ollut jo Raamatun ajoista asti.

Oivoi, mikähän siinä on, että todella usein, kun keskustelen Raamatusta tai otan siihen kantaa isommassa porukassa, joudun tekemisiin Heprealaiskirjeen 12. luvun kanssa. Lukuhan on aika tujakkaa tekstiä: ensin puhutaan Jumalan kurituksesta ja sitten Jumalan valtakunnan pyhyydestä ja järkkymättömyydestä.  Viime keväänä tätä tekstiä pureskellessani tulin miettineeksi sitä, miten Heprealaiskirjeessä verrataan kristittyjä jatkuvasti Jeesukseen. Mutkia suoraksi vetäen: joudutte koettelemuksiin samalla tavalla kuin Jeesus. Mitä tämä voisi käytännössä tarkoittaa? Ehkä se viittaa siihen, että kristitty joutuu aina maksamaan uskostaan jotain hintaa, ajasta ja kulttuurista riippumatta. Koska puhe rististä on eräänlaista hulluutta (1. Kor. 1:18-31), ei uskon sisältö todennäköisesti istu samaan muottiin muun maailman kanssa ilman haasteita (ja tämä liittyy myös edellisen luvun loppuun). Ei siis tarvitse olla kummissaan, jos meille pyöritellään silmiä tai meitä raahataan jopa oikeuden eteen. Kaikissa näissä koettelemuksissa Jumalalla on tilaisuus kasvattaa meitä yhä syvempään ja rikkaampaan yhteyteen Hänen kanssaan.

Esteri