Kategoria: Luemme Raamattua

Hes. 25, Ef. 4

Päivän Vanhan testamentin kohdalla meni aika kauan, ennen kuin keksin siitä mitään järkevää kirjoitettavaa. Luku on alusta loppuun asti profetiaa siitä, miten Jumala tulee tuhoamaan monta eri kansaa Israelin välityksellä. No, luin Paul Copanin kirjaa Onko Jumala moraalihirviö? Copan nostaa kirjassaan monesti esille sen näkökulman, että koska Israel eli jatkuvassa erityisen ilmoituksen tilassa, ovat kehotukset muiden kansojen tuhoamiseen todella olleet tiettyyn hetkeen ja tietyille ihmisille suunnattuja – eivät yleispäteviä moraalin ohjenuoria. Täten on mahdollista luottaa siihen, että Jumalalla oli juuri tuossa hetkessä jokin hyvä syy toimia radikaalisti, eikä meidän tarvitse vaivata päätämme sillä, onko meidän ajassamme samanlaisia velvoittavia tilanteita. Copan esittää kirjassaan lisäksi todella hyviä ajatuksia C.S. Lewisilta: ”Lewis — toteaa rakkauteen kuuluvan luottamuksen ystävään myös silloin, kun todisteet puuttuvat, ja joskus jopa päinvastoin kuin todisteet osoittavat. — Jos luotettu ystävä esimerkiksi lupaa tavata meidät jossakin, mutta ei ilmestykään paikalle, kukapa meistä ”ei nolostuisi hieman, jos hän vain hetki sen jälkeen, kun lakkasimme odottamasta saapuisikin paikalle esittäen pätevän selityksen myöhästymiselleen?”” 

Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa Paavali korostaa sitä, miten tärkeää on uudistua uskon myötä. Tullessaan tuntemaan Kristuksen ihmisen tulisi hylätä mm. katkeruus, kiukku, epärehellinen toimeentulo sekä tyhjän ja turhan puhuminen. Käytännössä tietysti näemme, ettei ole yhtäkään kristittyä, joka pystyisi tekemään tämän kaiken, ja usein päinvastoin näyttää siltä, että ei-kristityt pärjäävät paljon paremmin. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi ajatella? Niin, ehkäpä kristinusko puhuu eniten niille ihmisille, jotka lähtevät ”takamatkalta”. Voi siis olla, että kristitty, joka lankeaa vain toisinaan, onkin kulkenut pyhityksen tiellä paljon pidemmän matkan kuin ei-kristitty, joka käyttäytyy mallikelpoisesti lähes luonnostaan. Meidän täytyy lisäksi aina muistaa se, että pyhityksessä on kyse ”syvenevästä synnin ja armon tuntemisesta” – etupäässä siis asenteesta. On nähdäkseni hyvin eri asia tulla kohdelluksi huonosti sellaisen ihmisen taholta, joka on pahoillaan, kuin sellaisen ihmisen taholta, joka ei halua nöyrtyä ja pyytää anteeksi. Vaikka siis teot eivät aina puhuisi puolestaan, on syvenevällä synnin ja armon tuntemisella aina suuri vaikutus ihmisen elämään.

Esteri

Hes. 24, Ef. 3

”Puhdas ja saastaton sinusta tulee vasta sitten, kun puran vihani sinuun.” (Jae 13) Hesekielin kirjan 24. luvussa verrataan synnistä puhdistautumista siihen, miten pata ei puhdistu ruosteesta, vaikka sitä kuinka kuumentaisi: vasta Jumalan vihan purkautuminen tekee puhtaan ja saastattoman. Saatan nähdä tässä jotain, mitä siinä ei todellakaan ole, mutta minulle tuli tästä mieleen viittaus Jeesukseen. Eikö Jumala purkanut vihansa, kun Jeesus roikkui ristillä, kun Jeesus kantoi omassa ruumiissaan rangaistuksen meidän synneistämme? Ja eikö Uusi testamentti puhu siitä, miten olemme nyt puhtaita, kun Jeesus on kärsinyt meidän puolestamme (lauantaita ennakoiden esim. Ef. 5:26-27)? Voisiko tämä olla viittaus Jeesukseen?

Efesolaiskirjeen kolmannessa luvussa on hyvää settiä siitä, miten seurakunta voi juurtua yhä syvemmin Kristukseen. Ensinnä Paavali puhuu vilpittömästä rukouksesta sen puolesta, että Jumala vahvistaisi ja voimistaisi sisäistä olemustamme. Toisekseen Paavali puhuu uskomisesta ja rakkauden pitämistä elämän kasvupohjana, ja vakuuttaa tämän jälkeen, että voimme näin yhdessä kaikkien pyhien kanssa tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Mitä Paavalin pohdinta voisi tarkoittaa käytännössä? Ehkä nämä kaikki kietoutuvat toisiinsa? Rukous on mahdollista silloinkin, kun tuntuu, että uskoa on vain sinapisiemen verran, jos ollenkaan. Usko ratkaisuna ja päätöksenä auttaa suuntaamaan aikaa ja energiaa oikeisiin asioihin. Rakkaus on helpoiten ymmärrettävissä Jumalan näkökulmasta, kun vilpittömästi rukoilee kykyä ymmärtää. Joka tapauksessa tärkeää on se, että pyrimme kasvaamaan lähemmäs Jumalaa, koska jos emme tee niin, on riskinä, että alamme etääntyä Hänestä. Sama logiikka pätee ihmisten maailmassa: jos ihmissuhteessa tai suhteessa omaan itseen todetaan, että enää en panosta, tietävät kaikki, ettei suunta yleensä ole ylöspäin. Jos sinusta kuitenkin tuntuu, että et jaksaisi uskoa tai etsiä Jumalaa, ei hätää. Luvun lopussa on yksi lempikohdistani Raamatussa: ”Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen.” (Jakeet 20-21) Loppuviimein uskossa on kyse Jumalan työstä. Jos me emme välitä siitä, voimme päästä siitä eroon, mutta jos välitämme vaikka ihan hiukkasenkin, ei ole huolta siitä, että Jumala hylkäisi meidät.

Esteri

Hes. 23, Ef. 2

Hesekielin kirjan 23. luku kertoo Samarian ja Jerusalemin uskottomuudesta Jumalaa kohtaan. Minusta on mielenkiintoista, miten Vanhassa testamentissa usein puhutaan uskollisuudesta Jumalalle hyvin samaan sävyyn kuin uskollisuudesta avioliitossa. Monet ihmiset myöntävät, että yksi kamalimmista asioista, mitä toiselle voi tehdä, on pettää tätä parisuhteessa. Petetyksi tuleminen voi aiheuttaa tunne-elämässä poikkeuksellisen monipuolisen ja voimakkaan reaktion: yhtä aikaa surua, vihaa, epäuskoa ja inhoa. Vaikka Jumalan puhe ihmisten tekojen iljettävyydestä on paikoin karua luettavaa, voi sen taustalla nähdäkseni huomata juuri nämä tunteet. Tunteet, jotka itse asiassa eivät olisi mahdollisia ilman vakavasti otettavaa tahtotilaa olla suhteessa toisen kanssa. Jos siis me ihmiset voimme kokea järkyttävänä sen, että kiintymyksemme kohde pettää meidät, miten suurta onkaan sellainen kiintymys, joka laittaa jopa Jumalan itsensä kärsimään?

Vaikka en hirvittävän hyvin historiallisia taustoja tunnekaan, Efesoliskirjeen toisen luvun kuvaus pelastuksen yhteydestä juutalaisten ja pakanakansojen välillä on mielestäni todella kaunista luettavaa. Olemme kaikki yhtä rakennusta, ja sen perustuksena ovat apostolit ja profeetat, kulmakivenä itse Jeesus Kristus. Kauniiden ja liikuttavien kuvailujen lisäksi uskon, että tekstissä on vahva opetuksellinen näkökulma: uskon tulee rakentua Raamatun vuosituhansia kestäneeseen ja koeteltuun ilmoitukseen, ei siis ensisijaisesti meidän omaan käsitykseemme siitä, millainen maailma tai Jumala on. Olen opiskellut jonkin verran kirkkohistoriaa ja siinä sivussa olen huomannut, että Raamatun ja kirkon synty liputtavat vahvasti sen puolesta, että voimme luottaa apostoleihin. Raamatun tekstien kopioita on säilynyt niin paljon, että voimme päätellä lähes varmasti niiden alkuperäisen tekstimuodon (Eero Junkkaala: Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan?). Lisäksi Raamatun kaanonin syntyessä kriteerinä pidettiin oikeaoppisuutta ja kirjoittajan luotettavuutta. Apostolinen usko ei siis ole syntynyt epämääräisesti joidenkin mahdollisesti olemassa olleiden veijareiden ansiosta, vaan sillä on historiallisesti erittäin tarkasti ja luotettavasti dokumentoidut vaiheet. Kannattaa luottaa perustukseen sekä rationaalisesti että tunteen tasolla!

Esteri