Kategoria: Luemme Raamattua

Hes. 22, Ef. 1

Auringon alla ei taida olla kerta kaikkiaan mitään uutta! Päivän Vanhan testamentin luku, Hesekiel 22, mainitsee monenlaisia syntejä, joihin Israel oli kansakuntana sortunut. Hyvin pitkälle ne ovat niitä samoja syntejä, joihin meidänkin kansamme nykyään sortuu: emme pyhitä lepopäivää, emme erottele pyhää ja epäpyhää (ehkä toisin sanoen, pyri kaikesta ymmärryksestämme totuuteen), emme pidä huolta huono-osaisista ihmisistä… Eikö tämä kaikki lopulta kumpua siitä ajatuksesta, ettemme tarvitse Jumalaa kertomaan meille, miten meidän kannattaisi elää? Eikö tämä kerro siitä, että luotamme liikaa omaan kykyymme ymmärtää ja kontrolloida asioita, kun emme ota vakavasti Raamatun kehotuksia esimerkiksi perheiden varjelemisesta tai omaisuuden vastuullisesta käyttämisestä? Jos ihmiskuva on radikaalin positiivinen, vahva luotto omaan ymmärrykseen voikin olla ihan perusteltua. Mutta kristitty, joka tietää, ettei meistä kukaan pärjää täällä omin avuin, voi tunnustaa niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnankin osalta:  ”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.” (San. 3:5)

Tänään alkaa Efesolaiskirje. Ensimmäisen luvun lopussa Paavali kertoo rukoilevansa, että Jumala valaisisi efesolaisten sisäiset silmät näkemään kolme asiaa: 1) millaiseen toivoon Jumala on meidät kutsunut 2) miten äärettömän rikkaan perintöosan Jumala antaa meille pyhien joukossa ja 3) miten mittaamaton on Hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Ehkä voit ottaa näistä yhden tänään lähempään tarkasteluun ja miettiä, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Millainen on se toivo, jonka Jumala antaa? Mitä perintöosalla tarkoitetaan? Millä tavalla toivoisit, että Jumalan voima vaikuttaisi tänään sinussa ja sinun elämässäsi? Mieti ja märehdi. Se on yksi tapa viettää aikaa Jumalan kanssa. Ja allekirjoittanut suosittelee sitä erittäin lämpimästi!

Esteri

Hes. 21, Juud.

Hesekielin kirjan 21. luku on intensiivistä kuvausta siitä, miten Jumala osoittaa vihansa. Jos ymmärsin oikein Raamatunlukijain Liiton sivuilta, profetiat ennen lukua 33 liittyvät Jerusalemin temppelin hävitykseen. Kun temppelin hävitys on ohi, profetiat muuttuvat lohdullisemmiksi. Joka tapauksessa tässä ollaan vielä ajassa, jolloin Jumalan tuomio ja viha ovat keskiössä. ”Sen tähden sanoo Herra Jumala: Teidän syyllisyytenne on tuotu julki, teidän rikkomuksenne on paljastettu, teidän syntinne näkyvät kaikessa mitä teette. Teidän syyllisyytenne on osoitettu, ja teidät pannaan kahleisiin.” (Jae 29) Jotenkin tämä kolahti tänään. Teidän syntinne näkyvät kaikessa, mitä teette. Kuulostaa aika pahalta, mutta taitaa olla valitettavan totta? Vaikka teoissani olisi paljon hyvää ja oikeaa, on taustalla usein myös  itsekkäitä motiiveja ja kiusallisia tunteita, enkä edes välttämättä ymmärrä niiden alkuperää. Tarkoituksenani ei ole sanoa, että meidän täytyy luopua kaikesta positiivisuudesta ja optimisista – muutoinhan elämästä tulisi mahdotonta. Tarkoituksenani on sanoa, että synti ja syyllisyys eivät ole vain yksittäisiä tekoja tai aina selkeästi havaittavissa. Onneksi voimme täten julistaa, että missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20).

Juudaksen kirje on lyhyt ja ytimekäs selonteko siitä, miten harhaopettajien matkaan ei tule lähteä. Huomaatko kirjeessä erään erittäin tärkeän seikan? Kun Juudas on ensin selittänyt, mikä on ongelma, hän tarjoilee seuraavaksi myös ratkaisun: rakentakaa te edelleen elämäänne pyhimmän uskonne perustalle. Ei siis riitä, että keskittyy siihen, ketkä kaikki mahtavat olla väärässä. Samaan aikaan täytyy tietää, kenen joukoissa seisoo itse. Luulenpa, että jotkut kristityt ovat luopuneet uskostaan siksi, että he ovat kuulleet koko elämänsä puhetta siitä, miten ”nuo toiset ovat niin kauheita” ilman, että he olisivat kuulleet opetusta siitä, mihin heidän itse tulee juurtua. Ehkä puheille on ollut syynsä, mutta jos he jossain vaiheessa menevät hetkeksi ”toisten” seuraan ja huomaavat, että tilanne ei olekaan niin paha kuin he luulivat, ovat he helppoja saaliita. He alkavat ehkä syyttää seurakuntaa syrjimisestä ja sisäänpäinkääntyneisyydestä, jopa valehtelusta. Heillä ei ole syvää kiintymystä terveeseen oppiin, jolla he osaisivat arvioida tilannetta ja säilyttää uskonsa tärkeimmät asiat. Muistetaan siis ennen kaikkea nuorten kristittyjen osalta se, miten harhaoppien torjumisessa tärkeintä on päästä syvemmälle omaan uskoon!

Esteri

Hes. 20

Filem,

Kirje Filemonille on Paavalin lyhyin kirje ja kaikkein henkilökohtaisin. Paavali oli johtanut uskoon Filemonin.  Hänen kotonaan kokoontui seurakunta eli hän oli seurakunnan johtaja. Filemon oli varakas, sillä hänellä oli orja. Orjuus oli yksi kipeimpiä ongelmia tuon ajan yhteiskunnissa ja kristittyjenkin joukossa oli paljon orjia. 

Onesimos -nimen saanut orja oli tehnyt jotain väärää, ehkä varastanut jotain isännältään, ja paennut Roomaan. Siellä hän joutui tekemisiin Paavalin kanssa ja Paavali johti hänetkin uskoon. Monen silmissä arvottomasta Onesimoksesta tuli Paavalille rakas veli. Onesimos oli avuksi Paavalille, mutta Paavali halusi lähettää hänet takaisin Filemonin luo. Paavali kirjoitti Filemonille, että hän maksaa itse kaiken Onesimuksen aiheuttaman vahingon, 18-19. Paavalin tapa hoitaa vaikea tilanne oli viisas ja hienovarainen.  Olen melko varma, että Filemon ei lähettänyt Paavalille laskua! Paavali ei antanut määräystä asiassa, vaan vetosi lempeästi Filemoniin.

Kuva seurakunnasta perheenä on mielestäni rikas. Hyvin erilaisessa asemassa olevat ihmiset voivat löytää yhteyden Jeesuksen omina. Jeesukseen uskovien joukko kasvoi yhteiskunnassa, jossa oli monia ongelmia. Meidänkin aikanamme on monia yhteiskunnallisia ongelmia. Kaiken rikkinäisyyden keskellä Jumalan valtakunta laajenee ja ihmisiä johdetaan Jeesuksen yhteyteen. 

Mika