Kategoria: Luemme Raamattua

Ps. 116, Mark. 11

Ah, voi kyllä! Psalmi 116 oli kuin suoraan minulle tähän päivään kirjoitettu. Viime aikoina tuonelan kauhut ovat ahdistaneet minua ja minut on vallannut tuska ja murhe, kun olen ajatellut elämän rajallisuutta. Kuten kaikki tiedämme, Ukrainassa käydään tällä hetkellä sotaa, jossa kuolee niin sotilaita kuin siviilejäkin. Joka päivä maailmalla diagnosoidaan uusia sairauksia. Kokonainen ihmiselämä voi olla ohi sekunnissa, oli se siihen asti miten voittoisa tahansa. Kun mietin tätä kaikkea eilen bussissa, tunsin miten sisimpäni olisi halunnut kirkua kaiken tämän epäreiluutta ja uskomattomuutta. Onneksi Raamatussa on kuitenkin lohduttavia psalmeja, jotka kertovat meille siitä, miten näissäkin ahdistuksissa Jumala antaa meille rauhan ja päästää meidät pahasta. Hädän hetkellä näemme, ettei ihmisiin ole luottamista (jae 11), mutta Jumalaan voimme aina luottaa, myös ja erityisesti silloin, kun joudumme vastakkain elämän rajallisuuden kanssa. Jari Kekäleen sanoin (Exitin kappaleesta Voisin kuolla): ”Kuolleen miehen käsiin, arpeutuneisiin / joiden läpi loistaa valo joka helvettiin / Ylösnousseen käsiin, syliin avoimeen / minä kuolevainen orpo matkaa tässä teen.”

Markuksen evankeliumin yhdestoista luku tuo ilmi Jeesuksen temperamenttisen luonteen viikunapuun kiroamisen ja temppelissä protestoimisen kautta. Muistan edelleen, miten pelasimme lapsuuteni kodissa aikoinaan kristillistä lautapeliä, jossa oli tietokilpailukysymyksiä (jälkeenpäin ajateltuna hyvin helppoja sellaisia). Yksi minulle esitetty kysymys kuului: ”suuttuiko Jeesus koskaan?” Muistan, miten pohdin tätä ankarasti ja vastasin lopulta ei. Sain kuitenkin kuulla, että vastaus oli kyllä, erityisesti temppelin puhdistamisen vuoksi. Tästä lähtien olen yrittänyt aina muistaa, että suuttumus oli osa myös synnittömän Jeesuksen elämää. Ei ole ollenkaan lapsellista tai väärin suuttua silloin, kun kohtaa esimerkiksi epäoikeudenmukaisuutta. Päinvastoin, minusta kyky tuntea suuttumusta on tärkeä osoitin siitä, että asioilla on merkitystä. Samalla on kuitenkin tärkeää opetella purkamaan suuttumusta rakentavasti. Jos haluat heittää jotain, heitä vaikka lankakerä sohvalle, mutta älä tartu maljakkoon. Jos haluat kertoa toiselle suuttumisen tunteistasi, hengitä syvään ja yritä käyttää minä-viestiä, älä kiroile tai loukkaa sanoilla. Suuttumus saattaa olla hyvä renki mutta huono isäntä. Onneksi tässä, aivan kuten kaikessa muussakin, saamme kasvaa Taivaan Isän hyvässä huomassa.

Esteri

Ps. 115, Mark. 10

”Niillä on suu, mutta ne eivät puhu, niillä on silmät, mutta ne eivät näe.” (Ps. 115: 5) Psalmissa 115 on upeaa runollista pohdintaa perimmäisen olemuksen eläväisyydestä. Millainen jumaluus on kaiken takana? Maailma on pullollaan jumalakuvia ja maailmankatsomuksia, joissa uskotaan jumalaan tai jumaluuteen, joka on saattanut kyllä luoda maailman, mutta on hylännyt sen sitten, eikä ole siihen enää missään yhteydessä (kutsutaan käsittääkseni myös deismiksi). Suomalaiset ovat ilmeisesti tämän maailmankatsomuksen suurkuluttajia: vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa 15 prosenttia 15–29-vuotiaista ilmoitti uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan ja kolmasosa sanoi, ettei usko Jumalaan lainkaan (Yle Uutiset 1.7.2016). Nähdäkseni tähän väliin jää vielä paljon niitä, jotka uskovat johonkin, mutta eivät ole välttämättä varmoja, mihin. Onko tällainen maailmankatsomus sitten hyvä vai huono asia? Hyvää siinä on se, että se ottaa vakavasti ihmisen sisällä asuvan kaipuun jonnekin tätä maailmaa suurempaan. Huonoa on tietysti se, ettei tällainen maailmankatsomus niin sanotusti ”näe, kuule, kosketa tai haista”. Se tuskin vaikuttaa ihmisen elämään juuri mitenkään, eikä se opeta ihmistä tuntemaan Jeesusta henkilökohtaisena Vapahtajana.

Markuksen evankeliumin kymmennennessä luvussa olisi moniakin asioita, joista kirjoittaa, mutta kirjoitan siitä, mihin kiinnitän eniten huomiota kerta toisensa jälkeen. Jeesuksen sanat siitä, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta, ovat lohdullisia sanoja monissa tilanteissa. Niitä voidaan käyttää toki esimerkiksi silloin, kun ollaan maallisesti katsoen toivottomassa tilanteessa. Minusta usein kuitenkin unohtuu, miten upeassa kontekstissa ne esitetään. Kohdassa kerrotaan rikkaasta nuorukaisesta, joka ymmärtää, ettei hän jaksa omassa voimassaan tehdä pelastuksen eteen sitä, mitä tarvittaisiin, ja Jeesus toteaa evankeliumin tässä mitä kirkkaimmalla tavalla: ihmiselle mahdotonta, mutta ei Jumalalle! Edes tuo toivottoman oloinen tapaus ei siis ilmeisestikään ollut toivoton tapaus. Tässä on tarjolla yksinkertaista teologiaa, jonka jokainen saa ottaa vastaan luottavaisena kuin lapsi!

Esteri

Ps. 114, Mark. 9

Mitä kunnioitus tarkoittaa 2020-luvulla? Kunnioittavatko lapset enää aikuisia? Näitä pohdintoja saa kuulla aika usein, jos on hommissa sosiaalialalla. Samaan aikaan kuulee pohdintaa siitä, miten auktoriteetti ansaitaan esimerkiksi vastaanottamalla lapsen kaikki tunteet ja joustamalla ristiriitatilanteissa. Nämä ovat oikeassa kontektissa hyviä neuvoja, mutta liiallisuuksiin mennessään ne saattavat uskoakseni kasvattaa lapsia, jotka tuntevat ainoastaan oikeutensa, eivät valvollisuuksiaan. Kristittynä ajattelen, että koska Jumalasta puhutaan Raamatussa toisinaan peljättävänä hallitsijana, joka saa maan vapisemaan psalmin 114 tavalla, on meidänkin toisinaan tarpeellista sisällyttää auktoriteetteihin velvoittava ja periaatteellinen puoli. Turvallinen auktoriteetti syntyy minun mielestäni siitä, että sen kohde tietää kaksi asiaa. 1) Auktoriteetti on todellinen – hänen kanssaan ei pelleillä. Ja 2) Auktoriteetti on hyväntahtoinen ja armollinen. Juuri tällainen on Jumala. Ja ehkä me voisimme pyrkiä olemaan juuri tällaisia auktoriteetteja myös lapsille?

Markuksen evankeliumin yhdeksännessä luvussa oli paljon asiaa, mutta tänään huomioni kiinnittivät kaksi pientä jaetta. ”Hän (Pietari) ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan” (jae 6) sekä ”opetuslapset eivät ymmärtäneet, mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti, mutta eivät rohjenneet kysyä häneltä” (jae 32). Opetuslapset taisivat olla toisinaan ihan todella pihalla. Mutta ajattele, kuitenkin he toteuttivat maailman tärkeimmän tehtävän lähtiessään lopulta kertomaan, että Jeesus elää. Meidän maailmassamme ihaillaan osaavia ja pärjääviä ihmisiä, jotka tietävät, mitä tekevät. Mutta entä jos Jumala ei kuitenkaan edellyttäisi mitään tällaista? Entä jos Hänen työhaastattelussaan kyseltäisiinkin ihan käänteisiä asioita? Kuinka paljon tarvitset Jeesusta? Oletko valmis oppimaan inhimillisesti katsoen täysin järjettömiä asioita? Osaavuus ja pärjäävyys eivät ole tietenkään väärin, mutta muistakaamme, että myös keskeneräisyys on elämässä täysin välttämätön voimavara. Ehkä meille, jotka toisinaan tunnemme, ettei meistä ole yhtään mihinkään, on suuri salaisuus siinä, ettei meidän oikeastaan tarvitsekaan omassa voimassamme mitään ollakaan. Kaikki alkaa Jumalasta ja päättyy Jumalaan, ja Hän voi käyttää jokaista, joka Hänen yhteyteensä haluaa.

Esteri