Kategoria: Luemme Raamattua

Ps. 113, Mark. 8

Päivän psalmissa 113 nostetaan esille kaksi kärsivää ihmisryhmää: köyhät ja lapsettomat. Molemmat ihmisryhmät joutuvat kokemaan useimmiten syvää toivottomuutta, johon saattaa sekoittua pelkoa ja häpeää. Molemmat tilanteet voivat johtaa siihen, että ihminen alkaa määritellä itsensä kärsimystensä kautta. Olen asunnoton, olen lapseton, olen surkea ja kurja. Psalmissa kuitenkin puhutaan siitä, miten Jumala auttaa tällaisessa tilanteessa olevia. Tiedämme toki, etteivät kaikki tarinat maan päällä pääty onnellisesti, mutta kristittyinä voimme uskoakseni aina turvautua siihen, ettei meidän tarvitse tai kuulu rakentaa identiteettiämme sen varaan, mitä meille tapahtuu maallisen vaelluksemme aikana. Me emme ole ensisijaisesti rikkaita tai köyhiä, pärjääviä tai epäonnistuneita, perheellisiä tai perheettömiä. Me olemme Jumalan lapsia, pelastettuja ja äärimmäisen arvokkaita Hänen silmissään. Tämä ei tarkoita, etteivätkö jumalasuhteen ulkopuolella olevat asiat olisi tärkeitä. Ei todellakaan, erityisesti ihmissuhteisiin liittyvät asiat ovat äärimmäisen tärkeitä. Yritän vain sanoa sen, että mikään ei ole niin tärkeää kuin Jumalan lapseus. Mikään ei ole yhtä horjumatonta. Rakennetaan sen varaan ja vasta sen päälle kaikki muukin.

Markuksen evankeliumin kahdeksannessa luvussa on suorastaan hauskan arkinen tilanne siitä, miten Jeesus yrittää puhua opetuslapsille vakavasti fariseusten ja Heroksen hapatteesta, mutta opetuslapset vain jankkaavat siitä, ettei heillä ole leipää. Jeesus nuhtelee opetuslapsia muistuttamalla, miten Hän oli tehnyt aiemmin jo kaksi ruokkimisihmettä. Mitä tällainen tilanne oikeastaan kuvastaa? Kuvastaako se sitä, että ehkä Jumalalla olisi meille paljonkin kerrottavaa elämän suurista asioista, mutta meillä on liian kiire murehtia, miten selviämme päivittäisestä elämästä? Päivittäisestä elämästä, joka oikeastaan on Jumalan hallinnassa? Vastuuttomaksi ei tietenkään pidä heittäytyä. Kristityn kuuluu tehdä työtä, ennakoida tulevaisuutta ja varautua uhkiin. Mutta samaan aikaan on tärkeä muistaa, että oman arjen ympärillä ja ulkopuolella on paljon minua isompia ongelmia. Jos juna ei joskus ole ajoissa, jos unohdan joskus pullokuitin ostoskorin pohjalle, jos kaadan joskus kaakaon olohuoneen matolle, niin voisinko kuitenkin muistaa, että tämä ei ole loppupeleissä suurikaan murhe? Oman arjen ympärillä on ihmisiä, jotka kaipaavat kohtaamista, syvällisiä ongelmia, jotka kaipaavat pureutujia ja Jumala, joka haluaa pitää yhteyttä. Yritetään muistaa asioiden tärkeysjärjestys!

Esteri

Ps. 112, Mark. 7

”Ei hän pelkää pahoja viestejä, vaan luottaa vakain mielin Herraan.” (Ps. 112:7) Epämieluisat viestit ovat meille kaikille varmaan päivittäisiä. Jos onkin joku sellainen päivä, ettei työsähköpostiin tai Whatsappiin kilahda mitään epämieluisaa, niin ainakin uutisia lukemalla löytää paljon ikäviä viestejä. Viime kuukausina näitä viestejä lienee tullut erityisen paljon. Raamattu kertoo meille, ettei meidän tarvitse pelätä pahoja viestejä. Oikotie pois pelosta on yksinkertainen: luota vakain mielin Herraan. Luottamus Jumalaan on upea asia ja sen merkitys syvenee, kun ymmärtää luottamuksen etuoikeutena. Minun uskoni syveni, kun ymmärsin, että saan luottaa Jumalaan, sen sijaan, että minun pitäisi puristaa luottamus suorituksena ulos.  Mitä ikinä, ikinä, ikinä tapahtuukaan, Jumala ei lakkaa olemasta kaiken yläpuolella. Ja vaikka meidän inhimillinen ymmärryksemme sitä usein ymmärrettävästi epäileekin, Jumala on täydellisen hyvä. Saat siis luottaa. Hän on sen arvoinen.

Markuksen evankeliumin seitsemännen luvun alku on vahvaa opetusta siitä, miten pahuus on lähtöisin ihmisen sydämestä, ei neutraaleista ulkonaisista teoista, kuten syömätottumuksista tai viikkorytmin noudattamisesta. Selkokielisesti sanottuna näkisin tämän tarkoittavan sitä, että asenne ja aikomukset ovat ihmisessä kaikkein olennaisimpia asioita. Uskon, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka näyttävät ulkonaisesti siltä kuin he olisivat lähellä Jumalaa, mutta sydämessään he ovat Hänestä kaukana. Ehkä he käyvät kirkossa sunnuntaisin, ehkä he ovat hyvin perillä kirkkohistoriasta, ehkä he tekevät vapaaehtoistyötä. Ehkä he siis toisin sanoen tekevät paljon sellaista, mitä pitäisikin! Mutta samaan aikaan he eivät tunne oman sydämensä syntisyyttä, eivätkä siten myöskään pelastusta, jonka Jeesus tarjoaa. ”Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat,  aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.” (Mark. 7:21-23) Jeesuksen teksti on kovaa puhetta, mutta henkilökohtaisesti uskon, että sen kuuluukin aiheuttaa pistos tuntoon. Meillä on kaikilla sydän, jossa kytee se sama pahuus, jolla on tuhottu Jumalan luomakuntaa aikojen alusta saakka. Jos ihminen ei tätä tiedosta, eikä ota vastaan Jeesuksen apua, pelastuksen kannalta ei ole mitään väliä, mitä hän ulkonaisesti saa aikaan.

Esteri

Ps. 111, Mark. 6

Psalmi 111 kertoo Jumalasta, joka on oikeudenmukainen ja ennen kaikkea pysyvä. Mietin psalmin äärellä tänään sitä, miten terapeuttinen viesti tämä voikaan olla hektisessä maailmassa. Maailmassa, jossa kaikki muuttuu, kuten tapamme viestiä, ilmastomme, poliittiset suhteemme tai arvomaailmamme, kaivataan jotain pysyvää, jotain mihin voi aina luottaa kaiken kaaoksen keskellä. Olen miettinyt viime aikoina kovasti sitä, miksi länsimaissa on niin paljon mielenterveysongelmia, vaikka meillä on korkea elintaso ja hyvinvoiva yhteiskunta. Voisiko taustalla olla syvällisempi merkityksettömyyden tunne? Eikö päässä ala heittää, jos kaikki on subjektiivista, kaikki on ohimenevää, kaikki on katoavaa… Voisivatko mielenterveysongelmat johtua siitä, että kaivataan pysyvyyttä? Tämä saattaa olla kovemman luokan keittiöpsykologiaa, mutta kuulostaa silti melko loogiselta, eikö totta?

Markuksen evankeliumin kuudes luku kertoo Jeesuksen ruokkimisihmeestä, veden päällä kävelemisestä ja sairaiden paranemisesta. Kaikki ovat ihania ja ihmeellisiä ihmeitä. Maailman skeptisinkään ihminen ei kykene selittämään näitä asioita helposti pois. On kiistämätöntä, että 2000 vuotta sitten oli suuri joukko ihmisiä, jotka vähintään kokivat ja uskoivat Jeesuksen tekevän yliluonnollisia asioita ihmisten hyväksi. Ajattelepa hetki, miten voisit suhtautua tähän järkevästi, jos et olisi uskossa. Ehkä huomaat jotain? Me kristityt usein puhumme Jeesuksen ihmeteoista aivan kuin ne olisivat tavallista arkipäivää, vaikka nehän ovat hyvällä tavalla kaikkea muuta: niiden painoarvo Jeesuksen työssä ja ainutlaatuisuudessa on erittäin merkittävä ja oleellinen!