Tekijä: Ada Kangas

Jes. 13

Tämä viikko päättyy raskaaseen Jesajan kirjan lukuun. Jumalan viha ei ole helppoa edes luettavana, ei sen ole tarkoituskaan. Tuomion kuvausten on tarkoituskin herättää, ravistella tarkastelemaan omia asemia. Väkivallan keskellä eläneiden ihmisten ravisteluun tarvitiin erityisen painavia sanoja.

Näiden kuvausten keskellä muistan, ettei Jumala itsekään iloitse tuomiosta. Hän on Isä, joka odottaa tuhlaajapojan paluuta. Hän on Jeesus, joka itki Jerusalemin kohtaloa.

1. Kor. 12

Eräs ystäväni totesi lukiessamme Raamattua porukalla, että hän on niin huono evankelioimaan, hän ei uskalla jutella uusille ihmisille muutenkaan, saati uskosta. Toinen taas totesi, että hän aivan palaa jutella ventovieraille, mutta ei ikinä jaksa keskittyä rukoukseen samalla tavalla, kuin tämä ensimmäinen. Minulle tämä oli oikea heureka-hetki! Me kuvittelimme olevamme surkeita kristittyjä kun keskityimme siihen, mikä itselle oli vaikeaa, emmekä tajunneet että “vähäpätöiset vahvuutemme” ovat toisten ja Herran silmissä kullanarvoisia! 

Tiedän, että monella on tätä lukiessa edessä (tai jo takana) kotimatka New Winesta, paluu omiin ympyröihin. (Ajattelen usein, että Taivaassa on toivottavasti vähän samanlaista kuin New Winessa: olemme kaikki toistemme naapurissa ja voimme käydä iltakylässä. Se olisi ihanaa.) Ainakin itselläni on joskus siinä vaiheessa vähän eksynyt olo. Jumalan antamat lahjat ja oivallukset tuntuvat kotona epätodellisilta. Jumala on kuitenkin tarkoittanut lahjansa ja sanansa nimenomaan jokapäiväiseen elämään, arkisiin tilanteisiin valtakuntansa ja seurakunnan rakennukseksi.

Kiitos Jeesus, että olet kanssamme, tuot meidät yhteen myös arkemme keskellä. Anna Pyhä Henkesi, varusta meidät. Kiitos, että kädessäsi meistä jokainen on arvokas, tärkeä osa kokonaisuutta. Silloin, kun en itse näe, mihin olet minut tarkoittanut, kirkasta minulle työsi.

Ada

Jes. 12

Tänään tartun ihan tähän ensimmäiseen jakeeseen “Sinä olit minulle vihoissasi, mutta vihasi väistyi ja sinä lohdutit minua.”

Minussa tämä jae nostaa selkärangasta vastareaktion, sillä se muistuttaa minua arvaamattomasta, mielivaltaisesta ihmisestä, joka yhdessä hetkessä yllättäen raivoaa ja pian on hyvällä tuulella ja odottaa kiitosta. Haluan pysähtyä tähän, sillä meidän Jumalamme ei ole tällainen. 

Jumalan “viha” ei ole yllättävää mielivaltaista räyhäämistä tai manipuloivaa vallankäyttöä. Jumala on johdonmukainen ja tarjoaa viimeiseen saakka parempaa vaihtoehtoa. Hän tietää, mitä on lopulta pelissä ja mitkä ovat kaikki mahdolliset muut lopputulokset. Kun kiitämme häntä, emme ole helpottuneita siitä, että sentään hän ei raivoa, vaan kiitämme häntä joka on kaiken hyvän lähde, kiitämme siitä, että hän on totisesti saattanut kaiken hyväksi!

1. Kor. 11

Olen tällä viikolla ottanut Jukka Norvannon opetukset tuekseni ja se on ollut hyvä päätös! Ymmärsin ensimmäistä kertaa jakeen 29 “Se joka syö ja juo ajattelematta, että kyseessä on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion”. Olen aina ajatellut ilman muuta, että “Kristuksen ruumis” on tässä yhteydessä viittaus leipään, mutta Norvannon mukaan Paavali puhuu tässä seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Näin ajateltuna jae tukee koko kirjeen muuta viestiä: Korintin seurakunnan ydinongelma oli se, ettei heistä ollut tullut yksi ruumis, samaa Jumalan perhettä. He muistuttivat vastahakoisia kanssamatkustajia jotka ovat joutuneet kiusallisesti samaan pelastusveneeseen. He eivät huolehtineet toisissaan, joten heidän joukossaan oli paljon “heikkoja ja sairaita”. Osa oli käytännössä suljettu yhteyden, Kristuksen ruumiin ulkopuolelle taustansa tai asemansa vuoksi.

Iloitsen tämän äärellä siitä, miten paljon KohtaamisPaikassa ja seurakunnissa yleensäkin tänä päivänä pyritään tietoisesti madaltamaan raja-aitoja, jotta kaikilla olisi mahdollisuus tulla osaksi seurakuntaa taustastaan ja elämäntilanteestaan riippumatta. Samalla uskon, että yhteyden löytäminen ja ylläpitäminen ovat aikamme isoja haasteita, erityisesti yksilötasolla. Ajattelen, että tässäkin asiassa lopulta ei onneksi ole kyseessä sprintti, eikä edes maratoni vaan enemmänkin patikkamatka, johon kuuluu luonnostaan erilaisia vaiheita ja aina on mahdollisuus arvioida reittivalintaa uudelleen ja rukoilla tarkempia koordinaatteja.

Kiitos Jeesus, että meidät on tarkoitettu osaksi niin hienoa ja ihmeellistä asiaa kuin “Kristuksen ruumis”. Emme tosiaan useinkaan edes ymmärrä, miten upea ja tärkeä asia se on. Kirkasta meille paikkamme osana uskovien yhteisöä. Näytä, miten voimme tukea lähimmäisiämme tässä yhteisössä, jottei ketään suljettaisi ulos.

Ada

Jes. 11

“Maa on täynnä Herran tuntemusta.” Jeesusta koskevat kuvaukset täyttävät ilolla. Hän joka “ei tuomitse silmämitalla” on ainoa todella oikeamielinen. Hän joka vastaa väkivaltaiselle, ei väkivallalla vaan “sanansa sauvalla” ja “huultensa henkäyksellä”. Ja mitä Herran tuntemus saa aikaan, se kun opimme tuntemaan tämän Jeesuksen? “Kateus haihtuu” ja “katkeruus häviää”, “kukaan ei tee pahaa, ei tuota turmiota”. 

1. Kor. 10

Tämän päivän tekstissä varoitellaan epäjumalien palveluksesta, mutta minua puhuttelivat erityisesti jakeissa 9-10 niin ikään varoittavana esimerkkinä mainitut Israelilaiset jotka nurkuivat takaisin Egyptiin lihapatojensa ääreen. Korinttilaiset taistelivat sen kanssa, etteivät ajautuisi takaisin vanhoihin tapoihinsa ja vanhaan elämäänsä ennen Jeesuksen tuntemista. Olen omalla kohdallani viime kuukausina pohtinut paljon, mikä ihme saa Jumalan armon ja lupausten alla kulkevan ihmisen haikailemaan takaisin entiseen.

Ne jotka tuntevat minut tietävät että olen rukoillut monta kuukautta, että Jumala vapauttaisi minut migreenistä, josta olen kärsinyt lapsesta saakka. Syksyllä koin että Jumala rohkaisi minua rukoilemaan vapautusta ja hän avasi silmäni näkemään, että hän on luvannut saman myös sanassaan. Jumala on vienyt paljon eteenpäin: tauti on vähä vähältä menettänyt otettaan ja uskon, että hän vie perille saakka. Mutta. Jokaisen kohtauksen alkaessa mieleeni palaavat samat kiusaavat ajatukset. Onko Jumala todella sanonut? Onko hän todella luvannut? Ei hän voinut minua tarkoittaa, miksi olisikaan. En varmaan ole matkalla minnekään! Me haluamme takaisin Egyptiin lihapatojemme ääreen!” 

Pohdin, mitä hyvää minun “egyptissäni” oli, ei ainakaan lihapatoja. Se oli tila mielen tila, jossa en aktiivisesti uskonut Jumalan luvanneen minulle mitään erityistä, mielentila jossa en voinut pettyä häneen. Vastoinkäymisten iskiessä koen aina kiusausta palata siihen tilaan jossa en voinut pelätä pettyväni Jumalaan. Kanssa uskovien tuki on ollut näissä hetkissä korvaamatonta.

Uskon että moni, kenties me kaikki otamme tahoillamme kipeitä askelia matkalla Jumalan tuntemiseen. Vahvistetaan toisiamme. Yksin olemme kovin heikoilla, mutta Isä on antanut meidät turvaksi toisillemme.

Isä, sinä joka halkaisit Punaisenmeren, sinä joka olet väkevä ja voimallinen, Alku ja Loppu, sinä olet kirjoittanut sanasi myös meille, olet omistanut lupauksesi myös meille. Anna meille voimaa ja rohkeutta elää Sinun todellisuudestasi käsin, tulla paikalle, jossa voimme pettyä sinuun, jotta voisimme itse kokea uskollisuutesi ja rakkautesi, tulla lähemmäs sinua. Auta meitä tukemaan toisiamme näillä matkoilla, niin kuin olet tarkoittanut.

Ada