Tekijä: Esteri

Jes. 9 Jaak. 4

Hei pitkästä aikaa! Meikäläisen kulunut syksy meni intensiivisesti varhaiskasvatuksen harjoittelussa, joten en ole kerennyt tälle puolen nettiä useisiin kuukausiin. Kuitenkin nyt syksyn jälkeen on hauskaa taas kommentoida Raamattua ja sen opetuksia. Saattaa olla, että näkökulma on toisinaan korostuneen kasvatus- ja ihmissuhdekeskeinen… Tänään esimerkiksi mietin Jesajan kirjan äärellä sitä, miten Jumalan ja Israelin suhde pitää sisällään kaikki kuviteltavissa olevat tunteet. Tämä lienee tuttua jokaiselle, joka on joskus kasvattanut tai ohjannut toista ihmistä. Tunteet vaihtelevat äärimmäisestä innostuksesta ja lempeydestä äärimmäiseen turhautumiseen ja puhalteluun. Tämä näkökulma on auttanut minua viime aikoina ymmärtämään kristinuskon opetusten kirjoa: on ainoastaan luonnollista, että ne näyttävät toisinaan ristiriitaisilta, koska sitähän elämä on. On laki ja evankeliumi, on järki ja usko… Koko elämän kirjo! Mutta kaiken taustalla on lopulta itse hyvyys, jonka jonain päivänä voimme toivottavasti kokonaan käsittää.

Jaakobin kirjeen neljäs luku kertoo kateudesta, kiihkosta, väärästä itsevarmuudesta ja tuomitsemisesta. Voi veljet, miten ajankohtaisia teemoja ne ovatkaan omassa elämässäni! Tuntuu, että nykyisin lähes päivittäin saan itseni kiinni ylpeistä, vertailevista, kateellisista tai tuomitsevista ajatuksista. Olen kipuillut ystävilleni sitä, missä menee raja synnin ja faktojen toteamisen välillä: onhan kuitenkin toisinaan ilmiselvästi nähtävissä, että joku on menestyneempi kuin toinen tai että jonkun toiminta on tuomittavaa. Ystäväni ovat pähkäilleet asiaa hartaasti, mutta emme ole päässeet mihinkään selkeään lopputulokseen. Jospa tässä asiassa, aivan kuten niin monissa muissakin, tärkeintä ei ole se, miten määritellään väärä, vaan se, miten määritellään oikea? Jospa paras tie ulos kaikesta tästä onkin yrittää rakastaa ihmisiä niin kokonaisvaltaisesti, ettei ole tarvetta vertailla, tuomita tai osoittaa ylemmyyttä, sen sijaan, että yrittäisi vain päästä eroon haitallisista ajatuksista? Tähän kaikkeen tarvitaan tietysti armoa. Vaikka kuinka yrittäisi ja pyristelisi, niin täydellisiä meistä ei tule koskaan, ja siksi armon vastaanottaminen on ratkaisevan tärkeää. Koska olen tarvinnut sitä itse viime aikoina epätoivoisesti, haluan sanoa myös sinulle, jos näiden vaikeiden tunteiden kanssa kipuilet, että Jeesuksen nimessä syntisi ovat anteeksiannetut. 

Esteri

Est. 9 Room. 8

Tällaisista teksteistä, joissa tapetaan ilolla, on aina vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa. Ehkä tapahtumien mittakaava oli erilainen kuin miltä se näin jälkeenpäin Raamatun lehdiltä luettuna näyttää tai ehkä teksti ei kerro kaikkia tilanteeseen vaikuttaneita seikkoja? Ehkä, ei voi tietää, ellei perehdy tarkemmin historiaan. Esterin kirjan tapauksessa tulkinta on siinä mielessä helpompaa, että missään kohdassa kirjaa ei mainita, että Jumala olisi halunnut juutalaisten tappavan ketään. Vähän samalla tavalla kuin käsitellessä moniavioisuutta Vanhassa testamentissa, on tässäkin mahdollista ajatella, että teksti on vain inhimillisen toiminnan kuvausta, eikä näin ollen toimi meille esimerkkinä. Mutta se ei tietenkään muuta sitä tosiasiaa, että joskus Raamatussa Jumala on tappamisen suhteen myötämielinen, ja niiden tekstien kohdalla meidän tulee itse kunkin miettiä, miten voimme lähestyä niitä fiksusti säilyttäen samalla eheän kuvan Raamatun kokonaissanomasta.

Roomalaiskirjeen kahdeksas luku on tehokas luku pelon karkoittamiseen. Jumala on isä, jota saamme huutaa, Henki rukoilee heikkojen puolesta, kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, tuleva kirkkaus ei ole mitään nykyisten kärsimysten rinnalla ja mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Muistan, että pastorimme Mika viittasi joskus saarnassaan sitaattiin, joka meni jotakuinkin näin: ”Jos edes puolet siitä, mihin kristityt uskovat, olisi totta, heidän pitäisi olla kymmenen kertaa iloisempia”. Suhdeluvut saattoivat olla jotain muutakin, mutta periaate lienee selvä: meille on luvattu hurja määrä upeita asioita, joita emme tunnu oikeastaan muistavan. Pitäisiköhän yrittää lähteä liikkeelle vaikka siitä, että poimisi jonkun näistä lupauksista ja toteasi sen itselleen tulevalla viikolla jokaisessa stressaavassa hetkessä tai vaikka joka aamu sängystä noustessa? Jo Daavif totesi aikoinaan:”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.” (Ps. 103:2)

Esteri

Est. 8 Room. 7

Onkohan mitään niin ihanaa tunnetta kuin se, kun luulee joutuvansa pulaan, muttei sitten joudukaan? Kiitollisuus tulvii sisimmästä ihan itsekseen, yhtään pakottamatta tai teeskentelemättä. Esterin kirjan kahdeksas luku kertoo juutalaisten helpotuksesta ja kiitollisuudesta, kun heidän kansansa ei joutunutkaan tuhottavaksi. Vaikka vertaus onkin ehkä löyhä tai ilmiselvä, tulin tänään ajatelleeksi sitä, miten iso kiitollisuus täyttää meidänkin sydämemme, jos jaksamme aina palata muistamaan sen, miten onnettomalta kohtalolta Jeesus on meidät pelastanut. Me olimme matkalla kohti iankaikkista eroa Jumalasta, mutta näin ei ole enää! Juhlitaan!

Roomalaiskirjeen kahdeksannessa luvussa on selontekoa siitä, miten laki, lankeemus ja synti liittyvät toisiinsa. Loppupuolella on inhimillisyyden lyhyt tiivistys jakeessa 21: ”Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.” Olet varmasti huomannut, että joka vuosi tehdään maailmanparannusbiisejä ja julkilausumia tai kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen. Onko maailmasta siis tullut hyvä? Ei. Edelleen on sotaa, riistoa, nälkää, ilmasto-ongelmia ja epäoikeudenmukaisuutta. Me haluaisimme kyllä hyvän maailman, mutta emme pysty luomaan sellaista. Onneksi tiedämme, että lopulta Jumala pelastaa meidät kuolemasta ja kärsimyksestä, muuten toivo olisi mennyttä.

Esteri