Tekijä: Esteri

Ps. 59 Ef. 2

Jokainen meistä tietää varmasti, miten voimakas tunnereaktio voi seurata siitä, jos toinen ihminen kohtelee huonosti. Tekisi ehkä mieli ampua samalla mitalla takaisin, raivota tai antaa tukkapöllyä huolimatta siitä, miten aikuisia yritämme olla. En itse usko, että viha tunteena on itsessään vielä väärin, sillä sehän voi olla täysin oikeutettua, mutta se, miten siihen suhtaudumme on jo toinen asia. Kostopsalmeissa käsitellään paljon vihaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Löysin raamattuajassamme.fi-sivustolta hyvän näkökulman siitä, miten kostopsalmien pitkäkestoinen teema on se, ettei ihminen ota oikeutta omiin käsiinsä, vaan pyytää Jumalalta oikeudenmukaista tuomiota. Toisinaan sanamuodot kuulostavat kostopsalmeissa aika ehdottomilta ja kohtuuttomilta, mutta netistä löytämäni näkökulma auttaa mielestäni soveltamaan ydintä arkielämään: entä jos purkaisin tuntoni Jumalalle ja jättäisin tuomiovallan Hänelle? Se voisi olla paitsi järkevää myös todella terapeuttista. Jumala tietää kaiken ja voi auttaa. Lisäksi voisin jatkaa rukoustani Jeesuksen esimerkin mukaisesti rukoilemalla vainoojieni puolesta (Matt. 5:44).

Efesolaiskirjeen toinen luku puhuu Jeesuksen merkityksestä niin pelastuksen kuin kristittyjen yhteydenkin kannalta. Mietin hetken, löytäisinkö lukuun jonkin tietyn näkökulman, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että nautitaanpas nyt evankeliumin ihanuudesta ilman sen syvällisempiä analyyseja. Anna lauseiden upota tajuntaasi huolimatta siitä, mitä siellä lähtökohtaisesti on ja iloitse siitä, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt!

Esteri

Ps. 58 Ef. 1

Psalmi 58 on ollut läsnä eräässä elämäni käännekohdassa: olin hakenut toista kertaa opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta pääsykoe meni päin puuta. Aloin tuntea oloni epätoivoiseksi. Miten voisin ikinä löytää itselleni sopivaa alaa, jos kiinnostavien alojen sisäänpääsyprosentti oli neljän prosentin paikkeilla? Muutaman päivän päästä kokeesta äitini kertoi, että hän oli ajatellut minun tilannettani lukiessaan psalmia 58. En pyri tässä väittämään, että yliopiston arvioijat olisivat jumalattomia, jotka ansaitsisivat läksytyksen, vaan suuntaamaan huomion siihen, mitä yhdessä pohdimme kyynelehtien ruokapöydän ääressä: ei oikeus aina toteudu, ei elämä ole aina reilua. Mutta ”on sittenkin olemassa Jumala, joka jakaa oikeutta maan päällä”. Sittenkin, vaikka se ei siltä aina näytä. En halua vetää mutkia liian suoriksi väittämällä, että kokeen repuuttaminen oli lopulta kaikin tavoin hyvä asia, mutta sen kiistattomia seurauksia olivat välivuoden viettäminen Helsingissä ja siten tulevan aviomiehen tapaaminen sekä omannäköisemmän opiskelutyylin löytyminen sosiaalialalta ammattikorkeakoulussa.  Olen vakuuttunut, että Jumala oli kaiken takana. Jumala piti minusta todella hyvää huolta.

Efesolaiskirjeen ensimmäinen luku on rohkaisevaa luettavaa niille, jotka taipuvat uskossaan katsomaan liikaa omaan riittämättömyyteensä Jumalan sijaan (eli varsinkin minulle). Törmäsin pari viikkoa sitten C.S Lewisin hienoon ajatukseen, jonka hän on esittänyt kirjassaan Paholaisen kirjeopisto. Siinä kaksi pirua miettivät, miten saisivat nuoren kristityn luopumaan uskosta. Toinen piru sanoo näin: ”Paras tapa tehdä kristityistä ateisteja on estää heitä ajattelemasta Jumalaa ja panna heidät ajattelemaan omaa mielentilaansa Jumalan suhteen! Pane heidät toivottomina puntaroimaan omia tunteitaan ja epäilyksiään ja lopeta heidän kääntymisensä Jumalan puoleen! Pane heidät rypemään epävarmuudessa, niin heistä tulee toivottomia ja heikkoja.” Itse olen mestari sortumaan tähän. Mutta Efesolaiskirje näyttää heti paremman tien: Jumala on siunannut (jae 3), Jumala on valinut (jae 4), Jumala on antanut armonsa rikkauden (jae 7), Jumala on suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä (jae 8)… Esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Tiedän kokemuksesta, etteivät asiat ole tunteen tasolla aina näin yksinkertaisia, mutta periaate on selvä: meidän ei tarvitse olla vahvoja ja valmiita, sillä Jumala on ollut sitä jo kauan ennen kuin meitä edes oli.

Esteri

5. Moos. 13 Apt. 25

Viidennen Mooseksen kirjan kolmastoista luku kehottaa israelilaisia surmaamaan keskuudestaan epäjumalien palvojat, olivat he kuinka rakkaita tai läheisiä tahansa. Tämä eroaa hivenen meidän kulttuurillemme tyypillisestä ”ei ole absoluuttista totuutta”-ajattelusta. Uuden testamentin puolelle jatkaessa huomaamme, ettei Jumala enää halua meidän surmaavan ns. vääräuskoisia, mutta mieleeni nousee silti, voisiko tämä Vanhan testamentin kohta kertoa edelleen jotain Jumalan luonteesta. Paasasin eräs ilta miehelleni nukkumaan mennessä, että pitkällisen harkinnan jälkeen en voi paitsi kristittynä niin myöskään ajattelevana ihmisenä uskoa siihen, ettei olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, en voi täyttää tämän yhteiskunnan mittapuuta aikuisesta ajattelusta. Sillä mitä saa aikaan se, jos ei ole perimmäistä totuutta? Merkityksettömyyttä, juurettomuutta, epävarmuutta, yksinäisyyttä… Ehkä nykyään ei haluta, että on totuuksia, koska halutaan olla totuuksista vapaita, mutta Jumala tietää paremmin: me tarvitsemme syyn. Näin ollen Jumala osoittaa meille rakkautensa siinä, ettei Hän halua meidän eksyvän Hänen luotaan väärille teille, väärien jumalien luokse.

Apostolien tekojen luku on melko teoriapainotteista luettavaa, kun Paavalia siirrellään edelleen virkamieheltä toiselle. Siirtelyssä suureksi eduksi näyttää olleen se, että Paavali oli juridisesti valveutunut ja osasi mm. vedota oikeassa kohden keisariin. Minusta on hienoa nähdä myös nykypäivänä kristittyjä, jotka osaavat käyttää yhteiskunnallisia rakenteita evankeliumin hyväksi. Keskinäiset riita-asiat tulisi toki sopia ennemmin seurakuntien kesken, mutta ulkomaailmaan suuntauduttaessa Jumalan valtakunnan työ voi saada huomattavasti lisää vakuuttavuutta kristittyjen yhteiskunnallisesta osaamisesta ja valveutuneisuudesta. 

Esteri