Tekijä: Esteri

Ps. 2 1. Joh. 3

Miltähän maailma näyttää viidenkymmenen vuoden päästä? Joidenkin ennustusten mukaan miljoonat ilmastopakolaiset ovat liikkeellä. Ehkä perhekäsitykset ovat muuttuneet entisestään, ihmiskäsitys samoin. Psalmin 2 historiallinen tausta viittaa varmaankin johonkin tiettyyn historialliseen tilanteeseen, mutta sen sanoma on tärkeä tänäkin päivänä: Jumala on kaiken sen sekasorron ja synnin yläpuolella, joka maailmassamme vallitsee. Maailmanmenon seuraaminen olisi varsin ahdistavaa, ellei uskoisi Jeesukseen, Vapahtajaan joka kykenee pelastamaan. Hyvä on se osa, joka turvaa Häneen!

Johanneksen kirjeen kolmas luku luo yhteyden Jumalan rakkauden ja ihmisten rakkauden välille: ”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta.” Meistä kaikki varmasti haluaisivat oppia rakastamaan, mutta se tuntuu usein enemmän Disney-leffan liibalaabalta kuin todelliselta elämältä. Luvussa on mielestäni kuitenkin myös yksi Raamatun parhaimmista käytännön neuvoista: ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” Seuraava saattaa kuulostaa hurjalta, mutta ota se nimenomaan positiivisena haasteena: entä jos emme esimerkiksi tulevalla viikolla puhuisi rakkaudesta, emme sanoisi sitä kevyesti ohimennen tai emme yrittäisi vakuuttaa ihmisiä evankeliumista puhumalla siitä? Entä jos keittäisimme kahvia lähimmäisellemme, kysyisimme aidosti kiinnostuneena, mitä kuuluu, jättäisimme ikäviä asioita sanomatta tai päättäisimme antaa anteeksi sille, joka jatkuvasti aiheuttaa meille pahaa mieltä? Puheet rakkaudesta eivät riitä, mikäli teot loistavat poissaolollaan. Muistamme varmasti kaikki äidinkielen tuntien opetuksen jo alakoulusta: mikäli sanallinen ja sanaton viestintä ovat ristiriidassa keskenään, sanatonta uskotaan.

Esteri

Ps. 1 1. Joh. 2

Sekä Psalmi 1 että Johanneksen kirjeen toinen luku käsittelevät tärkeää teemaa: Jumalan lain tutkimista ja Jumalan tahdossa elämistä. Meille protestanteille saattaa olla välillä vaikeaa käsitellä raamatunkohtia, jotka peräänkuuluttavat tekojen merkitystä osana uskoa, mutta niitä on Raamatussa sen verran paljon, ettemme voi ohittaa niitä. Kyllä teoilla on merkitystä. Mutta ei siksi, että pelastuisimme niiden kautta, vaan siksi, että ne kertovat sydämemme tilasta. Jumalan käskyt ovat hyviä ja niiden pitäminen lisää rakkautta Häntä kohtaan, päinvastainen toiminta taas alkaa vaikuttaa pikkuhiljaa siten, ettemme enää näe Jumalan hyvää tahtoa.

Olen itse kamppaillut näiden asioiden kanssa rajusti viime vuosina. Mitä tehdä tai ajatella, kun oma elämä ei julistakaan Jumalan kunniaa, eikä asiaa saa korjattua tahdonvoimalla? Olen löytänyt kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että käskyjen pitäminen näkyy eniten ja tärkeimmin asenteen tasolla: hylkäänkö periaatteellisesti Jumalan käskyt vai säilytänkö herkkyyteni niille? Jaksanko rukoilla paremman huomisen puolesta vai vaivunko kyynisyyteen? Toinen on suoraan Raamatusta: ”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus” (1. Joh. 2:1). Jumala ei hylkää, niin kauan kuin minä en hylkää Häntä. Sellaisesta pelosta käsin ei kannata toimia. ”Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.” (2. Tim. 2:13).

Esteri

2. Moos. 40 1. Joh. 1

Toinen Mooseksen kirja päättyy pyhäkköteltan valmistumiseen ja Herran kirkkauden laskeutumiseen sinne pilven muodossa. Mooses oli varmasti todella, todella onnellinen saatuaan työn päätökseen. Minusta on hurjan kaunista, miten kirjan viimeinen jae kertoo, että öisin Herran pilvestä loisti tulinen hehku. Jumala esiintyy Vanhassa testamentissa useinkin erilaisissa luonnonilmiöissä, ja tämä on yksi hieno lisä kyseiseen luetteloon. Kun tuollainen roihu on ollut lähellä, on ollut varmasti helppoa uskoa siihen, ettei tarvitse pelätä ”yön kauhuja tai ruttoa, joka liikkuu pimeässä” (Ps. 91).

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen ensimmäisessä luvussa on tiukkaa asiaa siitä, että mikäli emme tunnusta olevamme syntisiä, me suorastaan petämme itseämme ja teemme Jumalasta valehtelijan. Muiden ihmisten syntisyys on helppo nähdä. Yleensä työkavereissa ja naapureissa on jos minkälaista jumalatonta, ja vaikka ei olisikaan, voi viimeisenä keinona avata television ja alkaa katsoa uutisia tai tosi-tv:tä. Mutta ei. Se millä on oikeasti merkitystä on oma vaellus. Minä olen syntinen. Minä en voi pelastaa itseäni, saati sitten jotakin toista. Muutos alkaa itsestä, mutta ei itse tekemällä, sillä: ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”

Esteri