Tekijä: Esteri

2. Moos. 39 Joh. 21

Toisen Mooseksen kirjan luku 39 kuroo yhteen viimeiset valmistelut, joita pyhäkkötelttaa varten tehtiin. Pappien puvuista selostamisen jälkeen kerrotaan, miten israelilaiset toivat kokoon hirvittävän suuren määrän Herran käskyjen mukaisesti tekemiään tavaroita. Mietin lukiessani, mahtoiko synti epäjumalanpalvonnasta painaa vielä israelilaisten mieltä, kun he osallistuivat työhön niin innoissaan, vähän samalla tavalla kuin katuva puoliso saattaa olla normaaliakin huomaavaisempi. No, oli niin tai näin, on joka tapauksessa hienoa lukea, miten pyhäkköteltan tavarat saatiin tehtyä, ja miten tärkeää se vaikutti ihmisille olevan.

Johanneksen evankeliumin viimeinen luku on lämminhenkinen ja arvoituksellinen. Jeesus näyttäytyy vielä kerran, paistaa opetuslapsille leipää ja kalaa, kehottaa Pietaria seuraamaan Häntä ja evankelista paljastaa oman osuutensa tarinasta. Olen joskus kuullut, että koska Pietari kielsi Jeesuksen kolme kertaa, Jeesus kysyi kuolemansa jälkeen vastaavasti kolme kertaa, rakastaako Pietari Häntä. Minua on aina koskettanut toinen mahdollisuus, joka Pietarille annettiin. Jos kirkkohistorian kannalta näin merkittävä henkilö on möhlinyt ja päässyt siitä eteenpäin, lienee meilläkin toivoa. Olen aina myös pitänyt Johanneksen evankeliumin viimeisestä jakeesta, sillä se tiivistää kauniisti ja kansantajuisesti uskomme suuruutta: ”etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa”.

Esteri

1. Moos. 25 1. Tess. 5

Ensimmäisen Mooseksen kirjan 25. luku kertoo sekä Abrahamin että Ismaelin kuolemasta. Abraham kuoli ”korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena”, samoin Job. Kaikki meistä varmasti toivoisivat tätä omalle kohdalleen: mahdollisuutta saattaa kaikki päätökseen, lähteä rauhassa. Katsoin kuitenkin juuri ennen Raamatun avaamista (osittain itkien) elokuvan Tähtiin kirjoitettu virhe, joka kertoo syöpää sairastavista nuorista. Kuinka maailmassa voikaan olla mitään niin epäreilua kuin parantumaton syöpä nuorella ihmisellä? Onneksi päivän luvussa kerrotaan myös siitä, miten Jumala antoi lapsettomalle pariskunnalle, Iisakille ja Rebekalle, Esaun ja Jaakobin. Jumala, joka kykenee antamaan elämän, kykenee myös kulkemaan kanssamme sen päättyessä. Ei se siltä aina tunnu, sillä kuolema on jotain täysin tuntematonta, mutta Raamatun valossa voimme yrittää löytää enenevässä määrin rohkeutta kuoleman kohtaamiseen.

Ensimmäinen tessalonikalaiskirje päättyy kehotukseen valvoa. Paavali tekee kuitenkin selväksi, että se ei tarkoita määräaikojen laskemista (jae 2), vaan nimenomaan uskossa vaeltamista. Olen huomannut, että joskus itse saatan katsoa omaa elämääni sormien läpi ajatellen, että ”eihän tässä mitään kiirettä ole, mulla on aikaa laittaa hommat kuntoon”, vaikka ei välttämättä ole. Toisaalta en kyllä toivoisi kenenkään myöskään ahdistuvan liikaa uskonkriisesitä yms. Jeesuksen toisen tulemisen vuoksi, sillä liika pelko lamaannuttaa ja kääntää katseen ihmiseen itseensä. Ehkä meidän tehtävämme on vain pysyä Jeesuksen vierellä ja ymmärtää, että tämä aika on rajallinen? Kirjeen loppupuolella on hirveä määrä erilaisia ohjeita uskossa vaeltamiseen, ja jokainen löytää sieltä takuulla jotain ajankohtaista. Jospa toteutamme valvomista tänään vaikka ottamalla niistä jonkun oikein kunnolla pureskeltavaksi!

Esteri

1. Moos. 24 1. Tess. 4

Rebekan ja Iisakin tarina on sydäntä lämmittävä: Jumala johdatti heidät kauniisti yhteen monien eri käänteiden kautta. Olen itse mennyt hiljattain naimisiin ja tapasin mieheni sekavassa elämäntilanteessa, jonka keskellä äitini rukoili minulle ”jalat alta” -rakastumista. Uskon siis vakaasti oman kokemukseni pohjalta, että Jumala voi edelleen johdattaa ihmisiä salatulla tavalla yhteen. Toisaalta selkeät johdatuksen merkit eivät ole mielestäni myöskään välttämättömiä: vilpitön kiinnostus toiseen ihmiseen on riittävää ja Jumalan mielen mukaista. Lisäksi johdatuksen merkkien etsiminen saattaa suunnata ihmisen katsetta liiaksi yliluonnolliseen, kun tärkeintä on kuitenkin se, että suhteessa on inhimillisesti katsoen järkevää olla. Kaiken kaikkiaan rukous ja järki yhteenlaskettuna ovat varmasti paras yhdistelmä!

Tessalonikalaiskirjeen puolella ”pyydetään” ja kehotetaan” pyrkimään kohti pyhää elämää. Laitoin verbit sitaatteihin korostaakseni niitä. Paavali ei käske tai määrää, vaan kannustaa kohteliaasti. Synti on vakava asia, se on selän kääntämistä Jumalalle (jae 8), ja sen suhteen ei tarvitse olla sovitteleva. Mutta ihmisille on lupa puhua kunnioittavasti, aikuiselta aikuiselle. Vaikka vastakkainasettelun maailmassa saatetaan ajatella, että jotkut ovat syntisiä tahallaan, minä uskon vakaasti siihen, että kaikki yrittävät lähtökohtaisesti parhaansa. Näin ollen käskyttämällä ja määräämällä ei saada aikaan hyvää, vaan pyrkiminen molemminpuoleiseen kunnioitukseen ja keskusteluun on keino löytää lähtökohdat, joista käsin ihminen kykenee näkemään oman syntisyytensä sekä Jumalan hyvyyden.

Esteri