Tekijä: Remes

Joona 3

Joona on niitä harvoja profeettoja Vanhassa Testamentissa, jonka sanomaa oikeasti toteltiin. Hänen viestinsä ei ainakaan minulle avaudu, sillä se on vain yksiviivainen tuomion julistus. Mutta näköjään se soitti kuulijoiden mielissä joitakin kelloja, koska he tiesivät, miten siihen kannattaa reagoida. Asiaa korostetaan sillä, että meille kerrotaan mittasuhteista.  Niinive oli nimittäin hyvin suuri kaupunki. Joonalla olisi mennyt kolme päivää kulkea se päästä päähän. Hän oli kuitenkin vasta aloittanut ensimmäisen päivämatkansa, kun kansa jo uskoi Jumalaan. 

Mitä tämä sitten kertoo meille? Minulle se korostaa sitä, kuinka turhaa Joonan pelko oli ollut. Hän oli varmaan paennut siksi, että pelkäsi niiniveläisten reaktiota. Kyllähän etukäteen ajateltuna tuollaisen sanoman julistaminen pakanakaupungissa on todella epämiellyttävää ja vaarallistakin. Nyt kansa oli kuitenkin valmis ottamaan sanoman vastaan ja reagoi siihen heti. Tämä johtaa helposti ajatukset Jeesuksen kylväjävertaukseen. Kun Jumala valmistelee maaperän, niin toivottomaltakin näyttävä pelto voi osoittautua hedelmälliseksi.

Room. 16

Roomalaiskirjeen viimeinen luku on tavallaan epätodennäköinen aarreaitta. Pinnalta katsoenhan siinä on vain Paavalin terveisiä Roomassa asuville tuttavilleen. Mutta sanavalinnoista ja toivotuksen kohteista saa paljon tietoa ensimmäisten kristittyjen elämästä. Viime kerralla pohdiskelin sitä, kuinka alkuseurakunnassa jokainen nähtiin omana yksilönään. Tämä koski myös tämän kirjeen kirjuria, joka laittoi tekstin joukkoon oman tervehdyksensä:

Terveisiä myös minulta, uskonveljeltänne Tertiukselta, joka olen sanelun mukaan kirjoittanut tämän kirjeen.

Tuo nimi  ”Tertius” on latinaa ja tarkoittaa sanatarkasti käännettynä ”kolmas”.  Se oli tyypillinen orjalle annettu nimi ja korostetun persoonaton. Tuskin kukaan nykyään nimeäisi lapsiaan sanoilla ”ensimmäinen”, ”toinen” ja ”kolmas”. Eikä noin tietenkään tehty antiikin aikanakaan, mutta orjia ei oikeastaan pidetty persoonina. He olivat omaisuutta. Tosin Tertiuksen tapauksessa arvokasta omaisuutta, koska hän osasi kirjoittaa ja oli sen vuoksi hyödyllinen. Orjien arvo tosiaan määräytyi yksinomaan heidän hyödyllisyytensä mukaan, itsessään heitä ei pidetty tärkeinä. Nyt tässä meillä on kuitenkin Tertius, joka on siis epäilemättä jonkun orja. Tähän mennessä hän ei ole ollut mitään, vain pelkkä numero. Nyt hän kuitenkin viittaa itseensä uskonveljenä. Hän on siis samanarvoinen kuin muutkin ja Paavalin mielestä on ilman muuta hyväksyttävää, että hän kirjoittaa tekstin joukkoon myös omat terveisensä. Heti hänen jälkeensä terveisiä lähettää Gaius ja Erastos. Gaius oli ilmeisesti varakas, koska seurakunta kokoontui hänen kodissaan. Erastos oli peräti kaupungin varastonhoitaja.  Kaikki he olivat osa samaa seurakuntaa. Tämä on minusta hyvin puhuttelevaa.

Marko

Joona 2

Joonan rukous suuren kalan vatsassa noudattaa psalmeista tuttua kaavaa. Olosuhteet tekevät siitä vähän hassun. Sehän muistuttaa vaikka psalmia 69, jossa valitetaan raskasta tilannetta, johon on jouduttu omasta hurskaudesta huolimatta. Joonan rukouksesta saa sellaisen vaikutelman, että Jumala on noussut häntä vastaan syyttä suotta. Joona itse sen sijaan on tinkimättömän uskollinen. Ikään kuin hän olisi oman aikansa Job.

Toki tässä rukouksessa Joona myös lupaa totella ja tekeekin sen sitten jatkossa. Mutta itsepetos ja pinnallisuus leimaa koko hänen toimintaansa. Hän ei missään vaiheessa oikeasti luota Jumalaan ja ajattelee itse tietävänsä paremmin, mikä on oikein. 

Kaikesta huolimatta rukous on kaunis. Ehkä se sopii omaankin pinnalliseen suuhuni.

Room. 15

Tämä on rikas luku. Paavali puhuu aluksi yksimielisyydestä ja toisten hyväksymisestä. Tässä yhteydessä hän korostaa toivoa niin paljon, että se jo melkein rikkoo lauserakenteen:

Joona 1

Joonan kirja on inhimillinen komedia, melkeinpä farssi. Hänen piti mennä Niniveen, mutta hän lähtikin Jumalaa pakoon Tarsisiin. Eli kartasta katsoen siis päinvastaiseen suuntaan.  Mistä Joonalle tuli edes mieleen, että Jumalaa voisi paeta? En usko, että nykypäivänä kukaan ajattelisi, että Jumala olisi Tarsisissa vähemmän läsnä. Olisikohan taustalla ajatus Jerusalemista Jumalan asuinpaikkana? Joka tapauksessa Joonakin sanoo tässä luvussa, että Herra on tehnyt taivaan ja maan, joten luulisi olevan selvää, että Hän on kaikkialla läsnä.

Tämän sanottuani on todettava, että tunnistan taipumuksen paeta Jumalaa ajatuksen tasolla. Kun kieltäydyn ajattelemasta Häntä,  ”unohdan” lukea Raamattua tai muuten vain työnnän koko jutun myöhäisempää käsittelyä varten, niin käyttäydyn yhtä naurettavasti kuin Joona. Tietenkin nämä asiat ovat sellaisia, että voi olla joskus järkevääkin pitää niistä taukoa, varsinkin jos elämä on lipsahtanut suorittamisen puolelle. Mutta on eri asia, jos niitä välttelee siksi, että pelkää joutuvansa kohtaamaan itsestään jonkin epämiellyttävän totuuden.  

Myrsky pakotti Joonan tunnustamaan väärät valintansa. Vastoinkäymiset usein paljastavat asioiden oikean laidan. Ne kertovat meille, olemmeko turvassa Jumalan kanssa vai ”väärässä laivassa” Häntä paossa. Sanoisin, että tästä voi oppia jotain.

Room. 14

Paavalille kristittyjen yhteys oli selvästi tärkeämpää kuin opilliset eroavaisuudet. Olen kirjoittanut tästä luvusta aiemminkin ja silloin mietin erilaisuuden sietämistä. Tässä pieni katkelma kolme vuotta vanhasta tekstistä:

Erilaisuuden sietäminen on valtava haaste. Erilaisia käsityksiä on helppo suvaita, jos ne eivät haasta meitä itseämme. Mutta entäpäs jos ympärillämme on ihmisiä, joiden mielestä se, mitä syömme tai juomme on väärin tai jopa syntiä? Paavalin mukaan tällaisetkin ihmiset pitää hyväksyä. Hieman ehkä yllättäen hän kutsuu heitä ”heikkouskoisiksi”.  Ja ehkä onkin niin, että kun ihminen asettaa itselleen (turhia) sääntöjä, hän usein on elämässään heikoilla ja pyrkii rajoituksilla saamaan otetta ja hallintaa maailmaansa.

Nyt kumminkin huomaan, että olin tuolloin vähän liian kiltti itseäni kohtaan… Paavali ei oikeastaan puhu tässä luvussa erilaisuuden hyväksymisestä, vaan hän kieltää meitä tuomitsemasta ja halveksimasta toisiamme. Hyväksyminen ei siis riitä, vaan meidän tulisi ymmärtää, että toisella tavalla elävät ja ajattelevat kristityt ovat aidosti ja rehellisesti seuraamassa Jeesusta: ”Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi, ja joka syö, syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa. Joka taas ei syö, on Herran kunniaksi syömättä, ja hänkin kiittää Jumalaa.” Siis jos kaksi ihmistä päätyy vaikkapa syömisten ja juomisten suhteen eri lopputulokseen, niin kumpikin heistä voi olla oikeassa. Vaikka Paavali tuossa nimittääkin toisia ihmisiä heikkouskoisiksi, niin hän ei kehota meitä pitämään heitä heikkouskoisina. Jos tämä asia olisi otettu kirkkohistoriassa vakavasti, niin olisimme välttyneet monelta turhalta kiistalta.

Marko