Joonan kirja näyttää, mikä ero on olla Jumalan käytössä tai käyttää Jumalaa. Joona halusi käyttää Jumalaa oman maineensa tai egonsa korostamiseen. Hän teki asioita Jumalalle, toisin vasta pakon edessä, mutta suuttui, kun Niiniveä ei hävitettykään. Toisaalta se on ymmärrettävää. Vanhan Testamentin sivuilta löytyy yksinkertainen testi väärän ja oikean profeetan erottamiseen toisistaan: oikean profeetan sanat toteutuvat. Joten kiltisti ajateltuna voidaan sanoa, että Joonalla oli maine pelissä. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ollut, sillä oltiin niin kaukana Israelista. Sitä paitsi Joonan sanat olivat saaneet suuren muutoksen, joten oli enemmän kuin ymmärrettävää, että Niinive säästettiin.
Miksi siis Joona suuttui? Ajattelen, että Joona halusi käyttää Jumalaa tullakseen joksikin tai kenties saadakseen kuuluisuutta. Jos Niinive olisi hävitetty ja olisi käynyt ilmi, että Joona oli ennustanut sen, hänestä olisi tullut heti ykkösrivin profeetta. Se olisi ollut suuri uutinen. Niiniveläisten kääntyminen olisi myös saattanut ylittää uutiskynnyksen, mutta siinä Joonan osuus olisi ollut paljon pienempi. Suurempaan valokeilaan nousisi Jumalan armahtavaisuus ja niiniveläisten muutosvalmius.
Joonan suuttumisessa oli myös ironinen puoli. Hän oli itsekin kapinoinut Jumalaa vastaan ja kokenut Jumalan armon. Missään vaiheessa hän ei ollut oikeasti katunut tai edes myöntänyt tehneensä väärin. Tässäkin luvussa hän sanoo olleensa lopulta oikeassa lähtiessään pakoon, kun kerran Jumala kumminkin päätti pelastaa Niiniven. Tästä huolimatta hän on sitä mieltä, että Niiniveä kohtaan ei saa osoittaa mitään armoa. Joonan näkökulmasta matka Niiniveen oli ihan turha, sillä siitä ei seurannut mitään näkyvää. Eikä siitä Joonalle itselleen ollutkaan mitään hyötyä, mitä nyt kokonainen kaupunki kääntyi.
Tämän tekstin äärellä on helppo pyytää, että saisimme iloa siitä, että olemme Jumalan käytössä, emmekä yrittäisi käyttää Häntä.
Korinttilaiskirjeestä on tehty sellainen päätelmä, että paikallinen seurakunta oli poikkeuksellisen hajaannuksen tilassa. Siellä oli erilaisia kuppikuntia ja villiä karismaattisuutta. En ole kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että Korintti olisi ollut mikään erityinen ongelmaseurakunta. Tuollaistahan ihmisten yhteiselämä vaan tuppaa olemaan. Alkuseurakunta korosti radikaalisesti sitä, että eritaustaiset ihmiset kuuluvat yhteen, joten on selvää, että konflikteilta ei vältytty.
Sen sijaan minusta tuntuu, että Korintin seurakunnan tapa yrittää ratkaista näitä konflikteja oli hieman omintakeinen. Seurakunta oli jakaantumassa pienempiin samanmielisten ryhmiin. Siellä oli ”paavalilaisia”, ”apolloslaisia” ja ”pietarilaisia”. Nykykristityille tällainen ”tunnustuskuntiin” jakautuminen on arkipäivää, mutta Paavalia pelkkä ajatuskin pöyristytti.
Mikäli nyt oikein ymmärrän tämän luvun ajatuskulkua, niin se menee suurin piirtein seuraavasti. Paavalin mielestä sanoma Jeesuksesta on järjenvastainen. Ei niin, että hän ajattelisi sen olevan oikeasti idioottimaista, mutta inhimillisesti järkeillen siitä on vaikea saada tolkkua. Erityisesti sen aikaisessa yhteiskunnassa sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta oli ”hulluutta”. Se ei vain istunut vallitsevaan maailmankuvaan. Tästä syystä Paavali pitää lähtökohtaisesti outona sitä, että korinttilaiset yrittävät järkeilemällä päätellä, kuka apostoleista on eniten oikeassa. Mitä järkeä on yrittää saada selville, kuka hulluista on vähiten hullu?
Siksi pitäisi keskittyä siihen, mikä on oleellista. Oleellista on ristiinnaulittu Kristus. Hän on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Ymmärrän tämän niin, että uskolla Jeesukseen on voima muuttaa meidän elämämme, vaikka emme ymmärtäisikään asioita pohjia myöten. Ei niin, että ajattelu ja teologinen pohdiskelu sinänsä olisi väärin. Sitähän Paavali itsekin harrasti kirjeissään. Ne eivät vaan saa syrjäyttää pääasiaa.
Marko