Tekijä: Remes

1. Moos. 39

Joosef asuu Potifarin talossa ja menestyy. Kunnes talon emäntä iskee silmänsä häneen ja jouduttuaan torjutuksi, toimittaa hänet vankeuteen. Tämä kertomus herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Esimerkiksi, olikohan tämä ensimmäinen kerta kun Potifarin vaimo lähenteli talon orjia? Minun on vaikea uskoa, että Potifarien suhde oli kovin hyvä. Joka tapauksessa Potifar mieluummin uskoi vaimoaan, vaikka noissa olosuhteissa olisi voinut hyvinkin tulla mieleen, että Joosefilla oli tilanteessa huomattavasti enemmän menetettävää. Hän oli nimellisesti hyvässä asemassa, mutta silti orja. Sitä en sen sijaan ihmettele, miksi Potifarin vaimo teki noin ilkeän tempun. Torjutuksi tuleminen sattuu, varsinkin jos ajattelee olevansa toisen yläpuolella ja jotenkin omistavansa toisen.

Joskus kuulee ihmeteltävän, miksi Raamattu ei tuomitse orjuutta. Ei tuomitse ei, se vain sisältää  tällaisia kertomuksia. Kertomuksia, joissa orja on selvästi hyvis. Kertomuksia, joissa orja on omistajiaan viisaampi, moraalisempi ja jopa paremman näköinen. Kertomuksia, joissa Jumala on hänen puolellaan ja siunaa häntä. Tällaisen luvun luettuaan ei voi jäädä siihen käsitykseen, että orjuus olisi jotenkin luonnollista tai Jumalan tahto. Tai että orjat olisivat jotenkin ansainneet osansa tai että he olisivat ominaisuuksiensa vuoksi ennalta määrätty alisteiseen asemaan. Heitä ei voi pitää vähempiarvoisina, eikä edes  epäonnistuneina ihmisinä. Ennen kaikkea tämä luku kertoo sen, että Jumala ei ole hylännyt orjia, vaan Hän välittää heistä. Orjuuden vastustamisen raamatullinen perusta ei ole yksittäisissä käskyissä vaan kokonaiskuvassa. Raamattu ei tuomitse orjuutta suoraan, mutta se lyttää kaikki perustelut, joilla sitä on aikojen saatossa puolustettu.

1. Tess. 2

Tämä on yksi niistä luvuista, jotka antavat välähdyksen Paavalin elämästä. Hän joutui fyysisen väkivallan kohteeksi käytännössä kaikkialla, mutta siitä huolimatta jatkoi julistustyötään. Hän ei kuitenkaan kehuskele rohkeudellaan, vaan toteaa kaiken olevan lähtöisin Jumalasta. Tämä on mielestäni tärkeä ajatus. Meillä on taipumus ajatella, että rohkeus on omaa ansiotamme, tai kääntäen, rohkeuden puute on oma vikamme. Paavali sanoo, että Jumala antoi hänelle rohkeutta julistaa ankaran vastustuksen keskelläkin. Jos meiltä puuttuu rohkeutta, niin ongelman lähde on siis jumalasuhteessamme. Epäilemättä Paavali oli rohkea myös luonnostaan. Hän oli varmasti myös luonteeltaan ulospäinsuuntautunut ja tottunut esimerkiksi julkisiin esiintymisiin. Hänelläkin oli kuitenkin kokemuksia tilanteista, joissa hän pakeni paikalta. Mutta ei hän niitäkään tilanteita pitänyt epäonnistumisina, vaan nekin olivat osa Jumalan johdatusta. Joskus (aika usein) Jumala antoi hänelle rohkeutta ja silloin hän julisti riippumatta paikallisten väkivaltaisesta reaktiosta, joskus taas ei, ja silloin hän siirtyi jonnekin toisaalle. 

Tietenkään Paavali ei ollut mikään tahdoton marionetti. Hän oli aikuinen ihminen ja varmasti otti vastuun omista päätöksistään ja tunteistaan. Mutta samalla hän oli vahvasti riippuvainen Jumalan ohjauksesta. 

Kun Paavali kuvaa toimintansa Tessalonikassa, hän vertaa itseään sekä äitiin että isään, jotka hoivaavat ja kasvattavat pientä lasta. Kun vanhemmat hoitavat lasta, he tekevät sen odottamatta saavansa mitään vastineeksi. Eihän pieni lapsi tietenkään voisikaan mitään maksaa. Vanhemmat eivät myöskään hoivaa lastaan saadakseen toisilta ihmisiltä kehuja tai ”vanhemmuuspisteitä”. Kaikki normaalit vanhemmat myös yrittävät kasvattaa lapsensa mahdollisimman rehellisiksi ja sen vuoksi myös itse yrittävät olla tässä mahdollisimman hyvänä esimerkkinä. Minusta tämä Paavalin ”kasvatuspuhe” on mielenkiintoinen ja ehkä turhan vähälle huomiolle jäänyt asia ja sitä kannattaisi pohdiskella lisää.

Marko

Miika 3

Miika syyttää jerusalemilaisia epärehellisyydestä. Pinnalta katsoen he olivat hurskaita Herraan luottavia ihmisiä, mutta oikeasti Jumala oli heille vain väline. On aivan aiheellista kysyä, uskoivatko he edes oikeasti Jumalaan. Niin kyynisesti Hänen sanojaan kaupusteltiin. Toinenkin mahdollinen selitys ihmisten käytökselle on toki olemassa. Se ei tosin ole sen parempi. Se on nimittäin se, että ihmiset kuvittelivat jotenkin omistavansa Jumalan. He pitivät itsestään selvänä että Herra oli heidän puolellaan, sillä olihan Israel valittu kansa. Tuollaisesta itseriittoisuudesta ei ole pitkä matka ajatukseen, että he myös pystyivät muita kansoja paremmin ymmärtämään Jumalan ajatuksia. Tai jopa hallitsemaan niitä. 

Mielenkiintoista Miikan kirjassa on nimenomaan epäoikeudenmukaisuuteen keskittyminen. Uskonnolliset tavat eivät häntä niinkään kiinnostaneet, vaikka uhrikukkulat taidettiinkin mainita ensimmäisessä luvussa. Köyhien ja heikommassa asemassa olevien sortaminen oli merkki siitä, että ihmiset olivat hylänneet Jumalan. Ihmisten omatunto ei enää toiminut, koska Jumala oli lakannut olemasta elävää todellisuutta ja kadonnut heidän mielestään jonnekin taka-alalle. Tässä mielessä Miikan kirja toimii varoituksena myös meille. 

1. Kor. 4

Edellisen luvun pääsanoma oli se, että Paavali ja muut apostolit olivat vain osasia isommassa rakennusprojektissa. Tässä suhteessa he eivät eroa muista kristityistä, sillä heillä on vain erilainen kutsumus. Paavali kirjoittaa, että korinttilaisiin verrattuna hänen elämänsä oli monin verroin raskaampaa. Paavali vihjaa, että korinttilaiset saattavat tehdä tästä vääriä johtopäätöksiä. Ulkoinen menestys ei ole syy ylpistyä. Tosin taitaa olla niin, että Paavalin mielestä ulkoista menestystä ei kannata edes tavoitella. Hän nimittäin sanoo olevansa korinttilaisten hengellinen isä ja kehottaa heitä pitämään omaa elämäänsä esimerkkinä. Hänen elämänsä kyllä vaikuttaa aika hurjalta. Paavali tiivistää olevansa koko maailman kaatopaikka! 

Paavali puhuu rehentelijöistä. Onkohan tämän luvun vuodatus itseasiassa tarkoitettu heitä vastaan? Hengellisyydestä ei saa tulla kilpatannerta. Kristillisyydessä kilpailu on älytöntä, koska meillä ei edes ole kunnon mittatikkua, millä sitä voisi vertailla. Ainoa oleellinen asia on kuuliaisuus omalle kutsumukselle, mutta senkään aitoutta ei oikein pysty toisesta näkemään. 

Marko 

Miika 2

Miika käy hyökkäykseen epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Siihen(kin) aikaan oli ongelmana rikkauden kasaantuminen. Se ei tapahtunut aina kauniisti tai rehellisesti. Syystä tai toisesta ihmiset olivat päätyneet sellaiseen tilanteeseen, että he joutuivat luopumaan pelloistaan ja taloistaan. Luvulle annettu otsikko viittaa köyhyyteen, mutta teksti puhuu kyllä itse asiassa enemmän vallan väärinkäytöstä. Tekstin seasta paistoi silmiin tämä mielenkiintoinen ajatus:

Tavoittelemalla toisten ihmisten omaisuutta me siis estämme Jumalan tahtoa toteutumasta heidän elämässään. Samalla estämme muita ihmisiä nauttimasta Jumalan lahjoista ja olemaan niiden avulla hyödyksi muille. Meillähän on taipumus ajatella, että koska Jumala on kaikkivaltias, niin Hänen tahtonsa toteutuu joka tapauksessa. Näin ei kuitenkaan aina käy, kuten tämäkin kohta osoittaa. Jumala on antanut myös ihmisille valtaa, jotta he voisivat hallita yhteistyössä Hänen kanssaan.  Omaa etuaan ajava ja köyhiä sortava despootti vääristää tämän kuvion. Tästä syystä ihmisten on myös vaikeampi nähdä Jumalan rakastavia kasvoja. Miikan aikana tämä merkitsi myös sitä, että Juuda ja Israel eivät toimineet oikein Jumalan edustajina. Näiden kansojen piti olla todistukseksi koko maailmalle.

1. Kor. 3

Kuten aikaisemmista luvuista on käynyt ilmi, usko Jeesukseen on hyvin monitahoinen asia. Se laittaa koko maailmankuvan uusiksi. Tämä vie luonnollisesti aikaa ja Paavali vertaakin sitä talon rakentamiseen. Ja ennen kuin siihen vaiheeseen edes päästään, niin pitää purkaa vanhaa ja kaivaa perustus. Tekstissä sanotaan värikkäästi, että ensin pitää tulla hulluksi, jotta voi tulla viisaaksi. Tämä prosessi oli Korintissa vielä alussa. Siksi he kilpailivat vielä keskenään ja jakaantuivat erilaisiin kuppikuntiin. 

Taustalla oli ymmärrettävä pyrkimys saada selville, kuka apostoleista eli Paavali, Apollos vai Pietari, oli parhaiten perillä asioista. Niin, kuka heistä oli lähimpänä Jumalaa.  Paavali vastaa tähän sanomalla aluksi, että korinttilaiset eivät oikeastaan ole vielä edes kuulleet hänen todellisia käsityksiään. Hän on puhunut heille vahvasti yksinkertaistaen, koska kulttuurierot olisivat muuten tulleet väliin ja estäneet heitä ymmärtämästä. He olisivat jopa saattaneet käsittää jotkin asiat kokonaan väärin. Pienille lapsillekin syötetään aluksi maitoa ja vasta myöhemmin kiinteää ruokaa. Paavalin osa taloprojektissa oli ollut perustuksen laskija. Se perustus oli Jeesus Kristus ja tietenkin äärimmäisen tärkeä asia. Mutta talo ei ollut vielä valmis.

Missään vaiheessa ei siis ollut tarkoitus, että korinttilaisista olisi tullut Paavalin seuraajia.  Apostolin tehtävä Korintissa oli vain väliaikainen. Tarkoitus oli, että he kasvaisivat ja seisoisivat omilla jaloillaan. Sen vuoksi oli suureksi hyödyksi nähdä erilaisia kristittyjä. Paavali, Apollos ja Pietari olivat omanlaisiaan ihmisiä niin persoonaltaan kuin myös opetukseltaan. He painottivat eri asioita. Pienessä mittakaavassa he edustivat samaa kuin Jeesuksen kaksitoista opetuslasta. Jos olisimme olleet paikalla kun Johannes, Tuomas tai Matteus julistivat, niin varmasti olisimme havainneet eroja heidän puheessaan. Tietenkin on tärkeää huomata, että kyse on samasta Jeesuksesta. Mutta jos kaikki olisivat samasta puusta veistettyjä, niin kuvamme Hänestä olisi yksiulotteinen. Sanoma Jeesuksesta on sanoma ihmiseksi tulleesta Jumalasta ja sen on tarkoitus sulautua osaksi meitä ja meidän persoonaamme. Sen vuoksi on monta tapaa olla kristitty, eikä kenelläkään ei ole monopoliasemaa. Itse asiassa me tarvitsemme toisiamme, koska vain yhdessä olemme Kristuksen ruumis.

Marko