Tekijä: Remes

Sananl. 15

Tässäkin luvussa on paljon vertailuja. Esimerkiksi:

Apt. 6

Apostolit halusivat keskittyä kahteen asiaan eli rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen. Edellisessä luvussa kerrotaan, että heidän vaikutuksestaan tapahtui suuria ihmeitä. Olikohan syynä juuri tämä rukoukseen keskittyminen?

Oli miten oli, diakonit valittiin vähentämään apostolien taakkaa. Heidän piti huolehtia ruoan jakamisesta. He kyllä tekivät vähän muutakin. Jo seuraavassa kappaleessa näemme Stefanoksen tekemässä suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansan keskuudessa. 

Tuo ruoanjakohomma on mielenkiintoinen. Ruokaa siis jaettiin leskille ja ongelma muodostui siitä, että kreikkaa puhuvat kokivat saavansa vähemmän. Jos diakonien nimiä tutkii, niin kaikki diakonit olivat kreikkaa puhuvia, joten ratkaisu oli aika radikaali. Mitäköhän hepreankieliset tästä ajattelivat? Minulle tämä kertoo siitä, että nyt ei yritetty vain vaientaa soraääniä, vain oikeasti ratkaista ongelma. Se oli myös psykologisesti viisasta. Olen varma siitä, että vaikka Stefanos ja kumppanit olivat itse kreikkaa puhuvia, niin he osasivat toimia tasapuolisesti. Vähemmistöön kuuluvat ovat usein paljon tietoisempia kätketyistä epäoikeudenmukaisuuksista ja pystyvät siten paremmin välttämään niitä itse.

Tällaista viisautta pyydän myös KohtaamisPaikkaan, kun teemme päätöksiä. 

Marko

Sananl. 14

Tässä luvussa verrataan tyhmiä ja viisaita keskenään. Tyhmien ihmisten toiminta saa aikaan kaikenlaista tuhoa, kun taas viisailla homma toimii. Tietenkään tässä ei puhuta ihmisten älystä. Itseasiassa nämä käsitteet selitetään yhdessä päivän jakeessa:

Apt. 5

Ananias ja Safira myivät maatilan ja väittivät antaneensa kaiken seurakunnan yhteiseen käyttöön. He kuitenkin pitivät osan summasta itsellään. He halusivat toisin sanoen esittää hurskaampaa kuin olivatkaan ja tämä taisi juuri olla se ongelma.  Mutta ei se kaikkea selitä. Nimittäin jos näin on, niin miksi Pietari sanoi Ananiakselle, että tämä yritti pettää Pyhää Henkeä. Kyllä kai Ananias oli tietoinen siitä, että Jumala näkee kaiken. Jossakin mielessä Jumalaa ei edes voi pettää.

Tästä pääsemmekin sitten vaikuttimiin. Itse ajattelen, että suurin syy siihen, että osa kauppasummasta laitettiin piiloon, oli pelko. Rahaa laitettiin syrjään pahan päivän varalle. Pelko esti myös kertomasta asiasta toisille, sillä olisihan ollut noloa paljastaa olevansa vähemmän hurskas ja sitoutunut kuin vaikkapa Barnabas, joka ilmeisesti aloitti tämän peltojen myymisbuumin. 

Mutta ehkä kyseessä oli myös tarve saada itselleen mainetta ja asema.  Halu esiintyä suurena hyväntekijänä seurakunnan keskellä. Maineeseenhan riittäisi vain tieto siitä, että tuo pariskunta on se, joka myi kokonaisen pellon seurakunnan hyväksi. Kunhan vain kukaan ei saisi tietää, että he itse asiassa pitivät osan rahoista itsellään. 

Toki voi myös miettiä muitakin vaikuttimia. Ne ovat tärkeitä, koska ne oikeastaan määräävät sen, mitä ajattelemme tästä kertomuksesta. Varsinainen ongelmahan on siinä, että kertomus Ananiaasta ja Safirasta on pelottava ja jotenkin tuntuu siltä, että näin voisi käydä itsellekin. Oma elämäkin on usein kovin pelokasta, huomionkipeää ja puolisydämistä.

Tämän tekstin äärellä on siis hyvä rukoilla sydämen pohjaan asti ulottuvaa rehellisyyttä ja avoimuutta.

Marko

Sananl. 13

Tämä luku maalaa mieleeni ajatuksen siitä, että vaivannäkö ja kurinalaisuus kuuluvat hyvään elämään. Liian helposti tullut menestys on väliaikaista. Näen tämän ajatuksen myös niissä lausumissa, jotka tuntuvat itselle vierailta. Esimerkiksi kuuluisin päivän sananlaskuista on paljon parjattu lausuma: ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan.” Ruumiillinen kuritus on tietysti kiellettyä, mutta voisiko ajatella tämän lauseen kuuluvan modernisoituna vaikka näin: ”Joka ei halua pahoittaa lapsensa mieltä, vihaa häntä.”  Liian tiukka kuri on pahasta, mutta toinenkin äärilaita on huono. Sääntöjen ja rajoitusten puutekin aiheuttaa ongelmia.  No, en nyt rupea Raamattua uudestaan kirjoittamaan, mutta jotenkin näin ymmärrän tämän luvun sanoman. Ja minusta tuntuu, että sitä kannattaa kyllä kuunnella.

Apt. 4

Edellisessä luvussa kerrottu kertomus hyppelevästä rammasta saa synkemmän suunnan, kun Pietari ja Johannes pidätetään. Nykymaailman vinkkelistä heidän kuulustelunsa oli vähän outo. Jos vastaavaa olisi tapahtunut meidän päivinämme, niin ensimmäiset kysymykset olisivat varmaan alkaneet sanoilla ”mitä” ja ”miten”. Esimerkiksi ”Mitä tarkkaan ottaen tapahtui?” ja ”Miten te sen teitte?”. Teko siis tulkittaisiin jonkinlaiseksi silmänkääntötempuksi. Mutta sen ajan johtajilla oli aivan toinen lähestymistapa. He halusivat tietää, mistä  teko oli peräisin. Siksi he kysyivät, ketä miehet edustivat, kun he tekivät ihmeen. Tämä paljastaa tietenkin sen, että heidän maailmakuvansa oli hyvin erilainen kuin nykypomoilla. Maailmaa ei nähty naturalististen silmälasien läpi, vaan erilaisten voimien  temmellyskenttänä. Koska tällainen ajattelumalli on meille vieras, niin koko tilannetta ja siinä olevaa Pietarin puhetta voi olla vaikea ymmärtää.  

Verrattuna edellisen luvun puheeseen, minusta Pietarin sanoma tuntuu nyt paljon tiukemmalta. Aikaisemmin hän puhui suostuttelevaan sävyyn korostaen sitä, että pelastus oli valmistettu kaikille kuulijoille. Nyt sanoma oli typistettynä: Jeesus jonka te hylkäsitte ja tapoitte, on ainoa, joka voi pelastaa. Kaikenlainen diplomaattisuus oli poissa. Minulle tämä puhuu siitä, että Pietarilla ei ollut tarvetta varjella nahkaansa ja yrittää esittää kristinuskosta salonkikelpoisempaa versiota. Mutta tavallaan Pietarilla ei ollut myöskään vaihtoehtoa. Koska oikea pinnan alla oleva kysymys oli se, että onko tämä teko tapahtunut hyvän vai pahan voiman vaikutuksesta, niin ainoa johdonmukainen vastaus oli korostaa Jeesusta. Ei olisi ollut uskottavaa sanoa, että Jeesus nyt oli ihan tavallinen tyyppi, jonka nimellä vain sattuu olemaan sellainen voima, että se parantaa rampoja. Suuri neuvosto toki ymmärsi tämän ja siten heillä oli ongelma, jota he eivät osanneet ratkaista. Heidän näkökulmastaan Jeesus ei mitenkään voinut olla muuta kuin harhaoppinen opettaja, mutta ei hänellä kyllä sitten voinut olla tuollaista voimaakaan. Jos he olisivat halunneet rankaista apostoleja, niin heidän olisi pitänyt osata selittää tämä ristiriita kansalle. Tämän vuoksi he eivät tienneet mitä tehdä ja päätyivät vain uhkailemaan.

Luvun lopussa oleva rukous on tuttuudestaan huolimatta koskettava. Seurakunta ei rukoillut ulkoisen uhan poistumista, vaan rohkeutta ja Jumalan vaikutusta. Tästä voisi ottaa mallia.

Marko