Tekijä: Remes

Julkaistu

Sananl. 16, Apt. 7

Sananl. 16

Tässä luvussa on oikeastaan kolme osaa. Ensin puhutaan Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Sitten on muutama jae kuninkaista. Loput ovat taas erilaisia sananlaskuja elämän eri aloilta.

Nuo kuningasjakeet ovat kyllä vähän omalaatuisia. Mitäköhän Jesaja tai Jeremia olisivat sanoneet, jos heille olisi sanottu vaikka tämä lause: 

Rehellinen puhe on kuninkaalle mieleen,
todenpuhujaa hän rakastaa.
 
Puhutaankohan tässä oikeasta ihmisestä, vai jonkinlaisesta ideaalista? Jos tämä kuvaakin sitä, minkälainen kuninkaan pitäisi olla. En nyt osaa sanoa.  
 
Kuninkaan itsevaltiaasta asemasta kertoo seuraava sananlasku:
 
Kuninkaan hymy on elämän vakuus,
hänen suosionsa kuin keväinen sade.
 
Käytännössä tämä oli varmaankin totta. Ilman kuninkaan tukea oli sen aikaisessa yhteiskunnassa vaikeata pärjätä kunnolla. Tässä ei tietenkään oteta kantaa siihen, onko tämä asiantila oikein vain väärin. Esimerkiksi ensimmäinen kuningassananlaskun voisi hyvin tulkita myös varoitukseksi itse kuninkaalle:
 
Vääryyttä kuninkaat eivät siedä,
ilman oikeutta ei valtaistuin kestä.
 
Eli epäsuorasti tässä tietenkin sanotaan, että jos kuningas sietää epäoikeudenmukaisuutta, hän on lopulta entinen kuningas! 
 
Lopulta jää avoimeksi se, että onko nämä lausumat tarkoitettu opiksi alamaisille vai (epäsuorasti) kuninkaalle itselleen.
 

Apt. 7

Stefanoksen ”historiatulkintaa” oli varmasti vaikea ottaa vastaan. Lyhyesti se meni näin: Jumala valitsi Joosefin johtajaksi, mutta  kantaisät kadehtivat häntä ja myivät hänet orjaksi Egyptiin. Jumala valitsi Mooseksen, mutta israelilaiset vastustivat häntäkin ja lopulta päätyivät palvelemaan sonnipatsasta. Profeettojakin vastustettiin ja monet tapettiin. Viimeiseksi tuli Jeesus ja hänetkin murhattiin. Israelin kansa on siis aina vain vastustanut Jumalaa. Ja mitä tulee heidän tärkeimpään uskonnolliseen paikkaansa, niin jopa temppelikin sai puheessa osansa, kun Stefanos sanoi, että Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä rakennuksissa. Loppupäätelmä on lievästi sanottuna tyly:

Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä – niin kuin isänne, niin myös te!

Sanoin luvun 4 kommentissa, että Pietari ei ollut puheessaan kovin diplomaattinen, mutta tämä oli kyllä ihan omaa luokkaansa. Minun ei ole vaikea ymmärtää, miksi Suuren neuvoston jäsenet suuttuivat niin paljon, että kivittivät Stefanoksen saman tien.

Mietin kovasti, että mitä tästä pitäisi oppia. Toisaalta on helppo ihailla Stefanoksen rohkeutta, mutta sitten taas on vaikea inhimillisesti uskoa, että tuollaisella tyylillä saisi voitettua puolelleen yhtään ihmistä. Tietysti tilanne oli sikäli hassu, että neuvoston jäsenillä ei ollut aikomustakaan ottaa vastaan Stefanoksen sanomaa, Jeesuksesta puhumattakaan. Heidän intressinsä oli säilyttää kaikki ennallaan ja siihen kuvioon sanoma Jeesuksesta ei kerta kaikkiaan sopinut. Stefanoksen olisi täytynyt kieltää Jeesus voidakseen antaa sellainen vastaus, joka olisi kelvannut. Mutta paha sanoa olisiko hän voinut leppeämmällä puheella välttää kuoleman.

Tämän luvun äärellä on kuitenkin luontevaa rukoilla rohkeutta olla sitä mitä on, seurauksista välittämättä.

Marko

Julkaistu

Sananl. 15, Apt. 6

Sananl. 15

Tässäkin luvussa on paljon vertailuja. Esimerkiksi:

Parempi köyhyys ja Herran pelko
kuin suuret varat ja rauhattomuus.
 
Parempi vihannesvati ja ystävien seura
kuin syöttöhärkä ja vihaiset katseet.
 
Nämä ja vastaavat muut sananlaskut kertovat siitä, että sisäinen rauha on tärkeämpää kuin se, että ulkoisesti kaikki on hyvin. Yllä olevassa ensimmäisessä sananlaskussa on mielenkiintoista se, että Herran pelko asetetaan rauhattomuuden vastakohdaksi. Tämä kertoo minulle siitä, että pelko ei tässä oikeastaan tarkoita ihan samaa kun omassa kielessämme. Herran pelko on jotain, mikä tuo elämään vakautta, mielekkyyttä ja rauhaa. 
 

Apt. 6

Apostolit halusivat keskittyä kahteen asiaan eli rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen. Edellisessä luvussa kerrotaan, että heidän vaikutuksestaan tapahtui suuria ihmeitä. Olikohan syynä juuri tämä rukoukseen keskittyminen?

Oli miten oli, diakonit valittiin vähentämään apostolien taakkaa. Heidän piti huolehtia ruoan jakamisesta. He kyllä tekivät vähän muutakin. Jo seuraavassa kappaleessa näemme Stefanoksen tekemässä suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansan keskuudessa. 

Tuo ruoanjakohomma on mielenkiintoinen. Ruokaa siis jaettiin leskille ja ongelma muodostui siitä, että kreikkaa puhuvat kokivat saavansa vähemmän. Jos diakonien nimiä tutkii, niin kaikki diakonit olivat kreikkaa puhuvia, joten ratkaisu oli aika radikaali. Mitäköhän hepreankieliset tästä ajattelivat? Minulle tämä kertoo siitä, että nyt ei yritetty vain vaientaa soraääniä, vain oikeasti ratkaista ongelma. Se oli myös psykologisesti viisasta. Olen varma siitä, että vaikka Stefanos ja kumppanit olivat itse kreikkaa puhuvia, niin he osasivat toimia tasapuolisesti. Vähemmistöön kuuluvat ovat usein paljon tietoisempia kätketyistä epäoikeudenmukaisuuksista ja pystyvät siten paremmin välttämään niitä itse.

Tällaista viisautta pyydän myös KohtaamisPaikkaan, kun teemme päätöksiä. 

Marko

Julkaistu

Sananl. 14, Apt. 5

Sananl. 14

Tässä luvussa verrataan tyhmiä ja viisaita keskenään. Tyhmien ihmisten toiminta saa aikaan kaikenlaista tuhoa, kun taas viisailla homma toimii. Tietenkään tässä ei puhuta ihmisten älystä. Itseasiassa nämä käsitteet selitetään yhdessä päivän jakeessa:

Viisaan viisaus on elämäntaitoa,
tyhmän tyhmyys itsensä pettämistä.
 
Ihmisen tekee tyhmäksi siis se, että hän ei suostu näkemään tosiasioita. Hän haluaa saavuttaa asioita ilman vaivannäköä, elää hillittömästi ja itsekeskeisesti. Kaikki nämä ovat tässä luvussa tyhmään käytökseen liitettyjä asioita. Vaikuttaa kyllä ikävän tutulta, kun miettii omaa aikaamme. Oikeastaan ainoa asia, mikä tästä listasta enää puuttuisi, olisi hillitön kaupallisuus. Mitäköhän sananlaskujen kirjoittajat olisivat miettineet, jos heille olisi kerrottu, että kahden tuhannen vuoden päästä ajatellaan, että kaikki elämän ongelmat voidaan ratkaista rahalla. Kaupallisuuden meille tarjoama ”ilosanoma” on se, että jos elämässäsi on mikä tahansa epämiellyttävä asia, niin siitä voi vapautua hankkimalla oikean tuotteen tai palvelun. Näin olemme onnistuneet pääsemään tilanteeseen, jossa ajattelemme psykologisia, sosiaalisia ja biologisia haasteitamme elämään kuulumattomina juttuina, joista pitää päästä pikaisesti eroon. Minusta tämä kuulostaa tyhmältä. 
 

Apt. 5

Ananias ja Safira myivät maatilan ja väittivät antaneensa kaiken seurakunnan yhteiseen käyttöön. He kuitenkin pitivät osan summasta itsellään. He halusivat toisin sanoen esittää hurskaampaa kuin olivatkaan ja tämä taisi juuri olla se ongelma.  Mutta ei se kaikkea selitä. Nimittäin jos näin on, niin miksi Pietari sanoi Ananiakselle, että tämä yritti pettää Pyhää Henkeä. Kyllä kai Ananias oli tietoinen siitä, että Jumala näkee kaiken. Jossakin mielessä Jumalaa ei edes voi pettää.

Tästä pääsemmekin sitten vaikuttimiin. Itse ajattelen, että suurin syy siihen, että osa kauppasummasta laitettiin piiloon, oli pelko. Rahaa laitettiin syrjään pahan päivän varalle. Pelko esti myös kertomasta asiasta toisille, sillä olisihan ollut noloa paljastaa olevansa vähemmän hurskas ja sitoutunut kuin vaikkapa Barnabas, joka ilmeisesti aloitti tämän peltojen myymisbuumin. 

Mutta ehkä kyseessä oli myös tarve saada itselleen mainetta ja asema.  Halu esiintyä suurena hyväntekijänä seurakunnan keskellä. Maineeseenhan riittäisi vain tieto siitä, että tuo pariskunta on se, joka myi kokonaisen pellon seurakunnan hyväksi. Kunhan vain kukaan ei saisi tietää, että he itse asiassa pitivät osan rahoista itsellään. 

Toki voi myös miettiä muitakin vaikuttimia. Ne ovat tärkeitä, koska ne oikeastaan määräävät sen, mitä ajattelemme tästä kertomuksesta. Varsinainen ongelmahan on siinä, että kertomus Ananiaasta ja Safirasta on pelottava ja jotenkin tuntuu siltä, että näin voisi käydä itsellekin. Oma elämäkin on usein kovin pelokasta, huomionkipeää ja puolisydämistä.

Tämän tekstin äärellä on siis hyvä rukoilla sydämen pohjaan asti ulottuvaa rehellisyyttä ja avoimuutta.

Marko