Tekijä: Remes

2. Sam. 16

Edellisessä luvussa Absalom oli tehnyt kapinan. Daavid joutui pakenemaan joukkoineen Jerusalemista ja kohtaa pakomatkallaan kaksi ihmistä. Ensin tulee vastaan Siba, joka oli Saulin pojanpojan Mefibosetin palvelija. Hän toi Daavidille ruokaa matkaa varten, mutta hän itse oli jäänyt Jerusalemiin, koska toivoi saavansa kuninkuuden. Tämä on tapahtuma, josta ei oikein koskaan saada selkoa. Puhuiko Siba totta, vai yrittikö hän tahrata isäntänsä maineen? Paha sanoa, mutta epäilen, että Mefibosetilla oli tuskin paljoakaan kannatusta. Ja vaikka olisikin ollut, hänen kuninkuutensa tuntui tässä vaiheessa aika epätodennäköiseltä, koska sotaväki oli joko Absalomin tai Daavidin puolella.  Joten jos hän toivoi pääsevänsä kuninkaaksi, hän oli kyllä aika naiivi. Joka tapauksessa Daavid tuntuu uskovan Sibaa ja lupaa hänelle koko Mefibosetin omaisuuden. Daavidhan oli kohdellut Mefibosetia ystävällisesti, joten mahdollinen petos tuntui varmasta pahalta. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että kuninkaalla ei pitäisi olla valtaa noin vain lahjoitella toisten omaisuuksia.

Toinen vastaantulija on Simei. Hän on Saulin sukulainen ja tuntuu kovasti kantavan kaunaa Daavidille. Hän heittelee seuruetta kivillä ja suoltaa solvauksia ja kirouksia. Jokseenkin typerää sikäli, että Daavidilla on kuitenkin sotajoukko ympärillään. Daavid antaa hänen kuitenkin meuhkata, koska hänestä on hyvinkin mahdollista, että Simei tottelee Jumalalta saamaansa käskyä. Tämä ominaisuus erottaa Daavidin monista aikalaisistaan. Hän oli valmis ottamaan kritiikkiä vastaan ja tunnustamaan sen mahdollisuuden, että oli itse väärässä. Toisaalta on kyllä sanottava, että lopulta ennen kuolemaansa Daavid antoi  Salomolle käskyn surmata Simei.

Mitä siis tästä opimme? Saulin ja Daavidin välinen taistelu oli selvästi jättänyt kansaan syvät jäljet ja varsinkin Saulin sukulaiset kantoivat edelleen kaunaa. Näytti siltä, että he olivat sitä mieltä, että Daavid oli jotenkin syyllinen Saulin kuolemaan, vaikka Saul oli kuollut taistelussa filistealaisia vastaan. Tai ehkä he olivat sitä mieltä, että Mefiboset oli laillinen kuningas. Daavid oli sotapäällikkö, joka oli vain asettunut kuninkaaksi. Näinhän Simeikin oikeastaan sanoi.  Raamattua lukiessa voi päästä siihen tulokseen, että koska Jumala oli valinnut Daavidin kuninkaaksi, niin asia oli sillä selvä myös kansan mielestä. Tämä kohta osoittaa, että näin ei asia ihan ollut. Tiedämme, että ei kestänyt loppujen lopuksi kovinkaan kauan, kun Israel jakaantui oikeastikin kahdeksi valtioksi. Tästä taas voi oppia sen, että ihmisten suosio ja mielipiteet kertovat hyvin vähän siitä, mitä Jumala ajattelee asioista.

Mark. 11

Olen aina ollut vähän ymmälläni tuon viikunapuun kanssa.  Matkalla Jerusalemiin Jeesus kirosi tyhjän viikunapuun. Seuraavana päivänä kirottu viikunapuu oli juuriaan myöten kuivettunut. Pinnalta katsoen tähän sisältyy hyvin suoraviivainen opetus uskon merkityksestä. Jeesus puhuu siitä, että ei saisi epäillä yhtään ja jos siinä onnistuu, niin voi siirtää kokonaisen vuoren. Ensinnäkään en ole koskaan kuullut, että kukaan olisi tässä onnistunut. Tämä ongelma yleensä selitetään sillä, että kyse on Jumalan lupausten mukaan toimimisesta. Vaikka Jeesus puhuu vuoresta, niin se on kuvainnollista puhetta siitä, että Jumalalle ei mikään asia ole mahdoton. Ajatus on siis se, että meidän uskomme pienuus ei haittaa, kunhan se kohdistuu suureen Jumalaan ja rukoilemme tai muuten toimimme Hänen tahtonsa mukaisesti. Esimerkiksi Luukkaan evankeliumissa Jeesus puhuu pienen sinapinsiemen kokoisesta uskosta.  Hyvä on,  mutta entäs se viikunapuu? En nyt tähän hätään muista lupausta siitä, että hedelmättömän viikunapuun voi kirota ohi mennessään.  Pitäisikö tämä sittenkin ymmärtää kuvainnollisesti? Viikunapuu on yksi Israelin kansan tunnetuimmista vertauskuvista ja kun Jeesus tosiaan käy välissä puhdistamassa temppelin, niin ehkä Jeesuksen teko oli profeetallinen.

Tämä on siis vaikea kohta ymmärtää pohjia myöten. Joka tapauksessa nostamalla riman vuorenkorkuiseksi, Jeesus osoitti sen, kuinka suuret mahdollisuudet uskoon sisältyy ja kuinka mahdotonta se meille on luonnostamme. Vedän tästä kaksi johtopäätöstä. Ensimmäinen on se, että Jeesus oli täysin tosissaan edellyttäessään luottamusta ja uskoa Jumalaan. Toinen on se, että ilman Jumalan apua emme pääse lähellekään tätä. Usko ei ole irrallinen ominaisuus, vaan Jumalan lahja ja sitä emme saa pinnistelemällä, vaan olemalla lähellä Häntä.  Sen vuoksi Jeesus korostaakin anteeksiannon merkitystä. Sehän, jos mikä, on Jumalasuhteen hoitamisen ytimessä. 

Marko

Ps. 55

Tässä psalmissa suuri sotapäällikkö Daavid sanoo pelkäävänsä niin paljon, että hän haluaisi muuttua puluksi voidakseen lentää turvaan. Vakavasti puhuen tämä kertoo minulle Daavidin nöyryydestä. Hän ei esittänyt mitään. Daavidilla oli puutteensa, mutta mitä tulee vaatimattomuuteen, siinä hän oli todella esikuvallinen.

Kokonaisuutena teksti noudattaa aikaisemmista psalmeista tuttua kaavaa. Aluksi valitetaan omaa tilannetta ja sitten vakuutetaan, että turvataan Jumalaan kaikesta huolimatta. Psalmista löytyy myös lupauksia, esimerkiksi tämä:

”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.”

Psalmeista muistetaan usein vain niiden loppu. Viimeisistä jakeista tehdään huoneentauluja ja mannalappuja. Alkupuolen synkät tunnelmat sen sijaan usein unohdetaan. Näin menetetään tekstiin piilotettu vuorovaikutteisuus. Lopun valoisat säkeet ovat vastausta alun masentaville tunnelmille, Jumalan puhetta ahdistuneelle sielulle. Minulle tämä kertoo siitä, että Jumalan puhetta on vaikea kuulla, ellei suostu katsomaan itseään ja omaa tilannettaan rehellisesti ja mitään peittelemättä.

Matt. 3

Johannes Kastaja on vaikuttanut vahvasti ainakin omaan mielikuvaani siitä, miltä profeetta näyttää. Oikeastihan profeetat Vanhassa Testamentissa olivat useimmiten aivan tavallisia ihmisiä, jotka Jumala oli kutsunut hommiinsa. Uskoisin, että Johanneksen ulkonäköä ja elintapoja kuvataan niin tarkasti juuri siksi, että ne olivat niin merkillisiä ja poikkeavia. Jos haluaa löytää hänelle paremman vertaisryhmän, niin ehkä keskiajan kerjäläismunkit olivat sellainen porukka. Hekin olivat ihmisiä, jotka valitsivat hyvin radikaalin elämäntyylin ja noudattivat sitä pikkutarkasti. Heitä pidettiin arvossa tinkimättömyytensä vuoksi. He toimivat siis muille esikuvina. Samalla he tulivat nostaneeksi riman aika korkealle. Tietenkään he eivät ajatelleet, että kaikkien tulisi elää kuten he, mutta siitä tuli kuitenkin ideaali. 

Mikä Johannes Kastajan viesti sitten oli? Pikaisesti vilkaisten siitä on helppo löytää yhtymäkohtia Jeesuksen opetukseen. Hänkin julisti, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle ja kehotti kääntymykseen. Hänkin vastusti uskonnollista eliittiä. Mutta siihen yhtäläisyydet taitavat sitten loppua. Hänen sanomansa vaikutti aika tylyltä. Tehkää parannus tai kuolette! Jäin miettimään sitä, millä tavalla tämä oli valmistanut tietä Jeesukselle. Mikäli oikein ymmärsin, niin Johannes saarnasi aika monta vuotta. Voisin kuvitella, että ankara parannussaarna oli vaikuttanut ihmisten käsityksiin Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan. Heidät oli kastettu parannukseen, mutta miten uusi elämä mahtoi käytännössä sujua? Tuskin kovin hyvin. Voin hyvin ymmärtää, miksi Jeesuksen sanoma upposi tällaiseen maaperään. Voisi ehkä sanoa, että Johanneksella oli tarkka ymmärrys ongelmasta, eli ihmisten syntisyydestä, mutta vain kalpea aavistus sen ratkaisusta.

Marko

Ps. 54

Tämän päivän psalmin lähtötilanne muistuttaa toissapäiväistä. Taas kerran joku oli paljastanut Daavidin olinpaikan murhanhimoiselle Saulille ja taas kerran Daavid päätti tehdä tuntemuksistaan laulun. Toissapäivän psalmissa hän kuulosti katkeralta ja kostonhimoiselta. Tänään sävy on pelokas, ehkä jopa epätoivoinenkin. Daavid tarrautuu kynsin ja hampain ajatukseen Jumalan hyvyydestä ja suuruudesta. Ikään kuin hän sanoisi jotenkin näin: ”Sinä olet hyvä ja voimallinen Jumala, etkö olekin.”

Tämä psalmi vie ajatukseni Paavalin kehotukseen ”kiittäkää joka tilassa.” Kun oma tilanne näyttää epätoivoiselta, niin kiitos voi tuntua aika vieraalta ajatukselta. Pointtina ei olekaan kiittää siitä tilanteesta, vaan kiittää siitä tilanteesta huolimatta.  Näinhän Daavidkin päivän tekstissä tekee. Hän ei ollenkaan kaunistele ongelmiaan, vaan kertoo avoimesti Jumalalle, miten asiat ovat. Mutta se ei estä häntä kiittämästä ja ylistämästä. Tarkoitus ei ole psyykata itseään unohtamaan tosiasiat, vaan nostaa katse oman tilanteen ulkopuolelle kohti Jumalaa.

Matt. 2

Tekstin tärkein viesti minulle on se, että Jeesus perheineen joutui elämään pakolaisena. Matka Egyptiin oli pitkä ja vaarallinen, eikä paluuta vanhaan enää ollut. Minusta tämän kertomuksen pitäisi ratkaista se, miten me itse suhtaudumme keskellämme eläviin pakolaisiin tai maahanmuuttajiin. Usko Jeesukseen merkitsee haastetta asettua heikoimpien puolelle ja näin julistaa Jumalan valtakuntaa, jossa asetelmat ovat usein hyvin toisenlaisia kuin mihin on totuttu. Siellä suurin on se, joka palvelee ja lapsenmieliset ovat autuaita. Ja tosiaan talliin syntynyt ja myöhemmin Egyptissä pakolaisena elänyt Jeesus on maailman vapahtaja. Oikein ymmärrettynä tämä on vapauttavaa. Vastavoimana tälle kaikelle päivän luvussa on Herodes, joka omaa asemaansa ja valtaansa pönkittääkseen turvautuu hirveään väkivaltaan. Hän ei ehkä itsekään tajunnut, kuinka vahvasti hän oli sidottuna omaan vallanhimoonsa. Kuninkuus oli joka tapauksessa hänelle niin tärkeää, että hän oli valmis jopa tapattamaan pieniä lapsia.

Marko