Tekijä: Remes

5. Moos. 19

Turvakaupungit olivat suojapaikkoja verikostoa pakeneville ihmisille. Jos joku tahattomasti aiheutti toisen ihmisen kuoleman, niin hän saattoi paeta sellaiseen ja olla turvassa. Minkähän vuoksi ei vain kielletty verikostoa? Olikohan se niin tiukasti kiinni kulttuurissa, että sitä ei olisi kielloilla voinut suitsia? Mietin myös sitä, että mitenköhän silloin toimittiin, jos joku aiheutti kuoleman turvakaupungissa.

Turvakaupunki on myös yksi Vanhan Testamentin käsite, jonka voi liittää Jeesukseen: ”Hän on meidän suojamme, jonka turviin voi paeta.” Ylihengellinen tulkinta, myönnän, mutta pidän siitä silti kiinni.

Muutama päivä sitten puhuttiin todistajista ja siitä, kuinka kaksi yhtäpitävää todistajaa riitti ihmisen tuomitsemiseen. Nyt käännetään huomio itse todistajiin ja varoitetaan väärästä todistuksesta. Rangaistus tästä on niin kova, että väärän todistuksen antajien täytyi olla aika epätoivoisessa asemassa. Tämä antaa taas uuden näkemyksen Jeesuksen oikeudenkäyntiin. Paikalle haalitut väärät todistajat olivat todennäköisesti köyhiä ja heidän asemaansa käytettiin surutta hyväksi.  He olivat tietysti maksettuja ja kaikki tiesivät pelin hengen. Siksi heihin ei kenenkään taholta kiinnitetty juuri mitään huomiota. Heti kun keksittiin joku muu peruste tuomiolle, heidät unohdettiin saman tien.

Hepr. 2

Kristinuskon leviäminen perustui silminnäkijöiden todistukseen: 

”Ne, jotka kuulivat hänen julistuksensa, ovat sen todistuksellaan vahvistaneet ja välittäneet meille, ja itse Jumala vahvisti heidän todistuksensa: hän antoi heidän tehdä tunnustekoja ja ihmeitä, monia voimallisia tekoja, ja jakoi Pyhän Hengen lahjoja tahtonsa mukaan.”

Tämä on ikään kuin pieni uskontunnustus, sillä siinä on tiivistettynä se, miksi apostolien sanaa pidettiin luotettavana. Siinä on kaksi tasoa: vahva historiallinen pohja ja Pyhän Hengen toiminta nykyhetkessä.

Jeesuksen kuoleman merkitystä on vaikea käsittää ja luvun loppu omistetaankin sen selittämiselle. Jeesuksen piti tulla ihmiseksi voidakseen sovittaa meidät. Ja voittaakseen kuoleman hänen piti kuolla. Voittaakseen häpeän, hänen piti itse kohdata suurin mahdollinen häpeä. Jeesus osoitti suuruutensa tulemalla pieneksi. Jeesus ei voittanut väkivallalla, vaan olemalla itse väkivallan kohde. Tästä seuraa hienoja asioita. Heprealaiskirjeen yksi pääsanomista on se, että meillä on empaattinen Jumala, joka ei suhtaudu tuomitsevasti tai jyrkästi meidän virheisiimme ja heikkouksiimme.

”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.”

Marko

5. Moos. 18

Tässä luvussa puhutaan papeista ja profeetoista. En ihan ymmärrä, miksi papit eivät saaneet omistaa perintömaata. Asia vain kuitataan sanomalla: ”Herra on heidän perintöosansa”.  Käytännössä he olivat siis toisten elätettävinä.  Teoriassahan tämä tarkoitti sitä, että pappien taloudellinen tilanne kertoi suoraan siitä, kuinka hyvin kansa noudatti säädöksiä. Jos papit eivät saaneet osuuttaan, he aivan kirjaimellisesti näkivät nälkää. Näin ajateltuna temppeli ja sen papisto olivat elävänä muistutuksena siitä, kuinka arvokkaana kansa piti jumalasuhdetta.

Profeetoista puhutaan kahdella eri tavalla. Ensin rajataan pois kaikki väärät tavat ”profetoida”, eli käytännössä kielletään noituus sen kaikissa muodoissa. Noituus pahimmissa muodoissaan on helppo tunnistaa pahaksi, mutta tietenkin siitä on myös helpommin lähestyttäviä versioita, jotka edelleen houkuttelevat ihmisiä. Esimerkiksi enteisiin uskominen saattaa tuntua harmittomalta, mutta siitä on huonoja seurauksia. Ensinnäkin se tekee ihmisestä fatalistin, joka uskoo, että tulevaisuus on jotenkin lukkoon lyöty, eikä siihen voi vaikuttaa. Toiseksi se antaa väärän kuvan Jumalasta, ettei Hän olekaan persoona, vaan vain jonkinlainen monimutkainen kone.

Oikean profeetan tunnistaa siitä, että hänen profetiansa toteutuvat.  Tämän näkee tietenkin vasta jälkikäteen ja moni suureksi profeetaksi paljastunut henkilö oli omana aikanaan epäsuosittu. Ihmisten suosio ei siis ollut silloin mikään merkki Jumalan toiminnasta, eikä se pitäisi olla sitä meidänkään aikanamme.

Hepr. 1

Minä olen aina pitänyt Heprealaiskirjeestä, sillä sen sanoma on moneen muuhun kirjeeseen verrattuna aina ollut helppo ymmärtää. Heti ensimmäisessä luvussa mennään suoraan asiaan ja kerrotaan, kuinka Jumala on puhunut meille Jeesuksen kautta. Tai oikeastaan kun sanotaan: ”Hän on puhunut meille Pojassaan”, niin varmaankin tarkoitetaan, että  Jeesuksen koko olemus on Jumalan puhetta. Hänen sanansa, tekonsa, elämänsä ja vaikutuksensa.

Loppuluvussa käytetään paljon aikaa siihen, että vakuutetaan, että Jeesus ei ole enkeli. Tämä voi ensisilmäyksellä tuntua vähän oudolta, koska nykyään ei hirveästi puhuta enkeleistä. Itse ajattelen, että kun korvaa sanan enkeli sanalla sanansaattaja, niin käy ymmärrettävämmäksi se, mitä ajetaan takaa. Jos pidämme Jeesusta pelkkänä sanoman välittäjänä, niin emme ymmärrä itse viestiä oikein. Hänhän on itse se sanoma. Samoin käy, jos pidämme Häntä ainoastaan profeettana, opettajana tai ihmeiden tekijänä. Kaikki nämä ovat hienoja ja merkittäviä juttuja, mutta eivät ole pääasioita. Palaan tuohon ajatukseen siitä, että kaikki Jeesuksessa on Jumalan puhetta ja ilmoitusta. Se on minusta hyvä nyrkkisääntö omien ajatusvinoumien tunnistamiseen. Esimerkiksi jos pidän Jeesusta pelkkänä hyvänä opettajana, niin silloin vaikkapa ristinkuolema ei samalla tavalla tunnu tärkeältä, vaan se voi jopa vaikuttaa epäonnistumiselta.  

Marko

5. Moos. 17

Tämä ei ole mikään helppo luku.  Toki tästä saa pohjaa ymmärtää Uutta Testamenttia.  Esimerkiksi Stefanus kivitettiin ilmeisesti tässä luvussa asetetun lain perusteella. Tarkoitan lakia, joka määrää sen, miten epäjumalien palveleminen pitää kitkeä maasta.  Selvästi siis uskoa Jeesukseen pidettiin epäjumalien palvelemisena. Tämä unohtuu meiltä helposti, mutta onhan se ymmärrettävää, kun asiaa ajattelee.

Mitä tulee itse luvun sisältöön, niin jäin vähän ihmettelemään sitä, että todistajille ei annettu mitään kelpoisuusvaatimuksia. Hyväksyttiinkö siis kuka vaan todistajaksi? Tuollainen systeemi kyllä edellyttää sitä, että kaikki toimivat hyvässä uskossa ja rehellisesti. Esimerkiksi kun Jeesus tuomittiin, niin paikalla oli ilmeisesti useitakin todistajia, mutta he eivät meinanneet päästä yksimielisyyteen syytteistään.  Tämä kertoo siitä, että tätä ”aukkokohtaa” laissa oli ruvettu käyttämään hyväksi ja todistajia oli haalittu mistä vain saatiin. Tämä on taas yksi osoitus siitä, että laki on vain ”vartija”, kuten Paavali sanoo Roomalaiskirjeessä. Se ei pysty muuttamaan ihmisiä sisältäpäin.

Filem. 1

Kirje Filemonille on lyhyt, mutta siinä on paljon asiaa. Ensinnäkin Paavali kehottaa suhtautumaan karanneeseen orjaan myötätuntoisesti. Oikeastaan enemmänkin, sillä hän kehottaa Filemonia ottamaan vastaan tämän kuin oman veljensä ja vapauttamaan hänet. Tämä oli itsessään jo aika radikaalia, koska Rooman valtakunnan koko yhteiskuntajärjestys perustui orjuuteen ja sen vuoksi karanneita orjia kohdeltiin hyvin karusti. Mutta nyt Filemon olikin ”vaihtanut valtiota” ja Jumalan valtakunnassa oli eri säännöt. 

Paavali kuvaa Filemonia rakkaaksi ystäväkseen, mutta sitten toisaalta kertoo vain kuulleensa hyvää hänen uskostaan ja rakkaudestaan. Voi siis olla, että he eivät olleet tavanneet pitkään aikaan. Siitä huolimatta kertomukset Filemonin teoista olivat siis kiirineet hänen korviinsa. Minulle tämä kertoo siitä, että ensimmäiset kristityt kertoivat toisistaan ”hyviä juoruja”. Tietenkin piirit olivat silloin pienet, mutta silti, tiedämmekö nykyään edes omassa seurakunnassamme toistemme vahvuuksista tai taisteluista.

Filemon oli ilmeisesti varakas, koska hänellä oli orjia ja niin iso talo, että seurakunta mahtui kokoontumaan siellä. Nykyajan näkövinkkelistä käsin voi tuntua ristiriitaiselta ajatella, että orjien omistaja saattoi toimia seurakunnan johtajana. Orjuutta oli kuitenkin hyvin monen tasoista. Pahimmillaan se oli silkkaa julmaa alistamista, mutta parhaimmissa tilanteissa sitä saattoi verrata nykyajan työsuhteeseen.  Orjiin saatettiin suhtautua myös kuin perheenjäseniin. Kaikesta huolimatta Filemonin kirje osoittaa, että alkuseurakunnassa jouduttiin miettimään, miten suhtautua sen aikaisen yhteiskunnan kipupisteisiin. Kaikki kristityt eivät olleet köyhiä, joten joukossa oli sellaisiakin, jotka saattoivat käyttäytymisellään ja asemallaan vaikuttaa merkittävästikin.  He olivat tavallaan osa koneistoa. Jos Filemon teki, kuten Paavali pyysi, eli vapautti Onesimoksen ja otti hänet vastaan vertaisenaan, niin se oli vahva viesti kaikille siitä, miten Jumalan valtakunnassa asiat olivat uudella tavalla.

Marko