Tekijä: Remes

2. Sam. 18

Daavid rakasti Absalomia, vaikka tämä oli noussut kapinaan häntä vastaan ja yritti suistaa hänet vallasta.  Kun lopullisen taistelun aika tuli, hän antoi käskyn suojella Absalomia. Tätä käskyä ei toteltu ja Joab, joka oli Daavidin sotapäällikkö, surmasi lopulta puolustuskyvyttömän Absalomin. Tavallaan näen Daavidin ja Joabin edustavan ääripäitä. Joab edusti kylmää käytännöllisyyttä. Hän tappoi Absalomin, koska se oli ”järkevää”. Daavid taas yritti loppuun asti suojella poikaansa. Samalla tavalla kuin hän oli aikaisemmin kieltäytynyt surmaamasta Saulia. 

Kumpi mies edusti paremmin sitä, mitä Jumala asioista ajatteli? Sitä ei tässä suoraan sanota, mutta minusta on selvää, miksi Daavid oli Jumalan valitsema kuningas.

Mark. 13

Tässä luvussa puhutaan valvomisesta. Suoraan ei sanota, mitä se tarkoittaa, mutta aika paljon voi päätellä siitä, minkälaisten asioiden keskellä valvomista tulisi harjoittaa. Jeesus puhuu sodista, vainoista ja vääristä profeetoista. Kun tätä lukee tarkemmin, niin valvomisen voisi ehkä korvata sanoilla kestävyys ja uskollisuus. 

Matteuksen evankeliumissa Jeesus kuvaa lopun aikoja sanomalla, että vaikeuksien vuoksi useimpien rakkaus kylmenee. Tämä antaa mielenkiintoisen näkökulman valvomiseen. Unessa oleva ihminen on näin ajateltuna välinpitämätön sivustakatsoja. Toisten ihmisten hätä tai tarpeet eivät jaksa kiinnostaa. Tietysti myös suhde Jumalaan voi muuttua valjuksi. Itse ajattelen, että yksi tärkeä osa valvomista on pitää kiinni seurakuntayhteydestä. Yhdessä voimme muistuttaa toisillemme, mistä tässä kaikessa olikaan kyse. Jeesus lupaa, että jos tulee vaikeita hetkiä, Pyhä Henki auttaa. Etukäteen ei tarvitse huolehtia. 

Marko

2. Sam. 17

Absalomilla oli hovissaan kaksi neuvonantajaa, jotka hän oli ”perinyt” isältään tehtyään kapinan. Mutta toinen heistä oli vaihtanut leiriä vain näennäisesti. Husai oli oikeasti edelleen Daavidin puolella, nykyään häntä ehkä kutsuttaisiin myyräksi. Hänen menetelmänsä oli sabotoida toisen neuvonantajan Ahitofelin ohjeita ja toisaalta informoida tehdyistä suunnitelmista Daavidille. Ahitofelin neuvo oli tahkota, kun rauta oli vielä kuumaa. Muodostaa nopea iskujoukko, etsiä Daavid käsiinsä ja surmata hänet, ennen kuin hän kerkeää toipua kapinan aiheuttamasta järkytyksestä ja järjestää joukkonsa. En tiedä, olisiko ohje toiminut, mutta ainakin omiin korviini se kyllä kuulostaa järkevältä. Absalomilla oli sodassa aloite ja sitä olisi kannattanut käyttää hyväksi. Husai sai kuitenkin hänet pelkäämään Daavidia ja uskomaan, että voittoon tarvittaisiin suuri sotajoukko. Kun Ahitofel huomasi, että hänen neuvojaan ei toteltu, hän lähti kotiinsa ja teki lopulta itsemurhan. Hän tajusi varmaan, että kapina tulee epäonnistumaan ja niinhän siinä kävikin.

Kaiken keskellä puhutaan siitä, että kyseessä on Jumalan suunnitelma. Jumala vaikutti siihen, miten Absalom ja kumppanit suhtautuivat saamiinsa neuvoihin. Mielenkiintoista.

 

Mark. 12

Tässä luvussa on useita lyhyehköjä katkelmia Jeesuksen opetuksista. Jostain syystä jäin miettimään tuota kysymystä verojen maksamisesta. Tietenkin  Jeesus tiesi kysyjien vain teeskentelevän. He eivät oikeasti olleet kiinnostuneita vastauksesta vaan kysymyksessä oli ansa. Haluaako Jeesus mieluummin suututtaa roomalaiset vai juutalaiset? Sen vuoksi en osaa sanoa, kuinka pitkälle meneviä johtopäätöksiä Jeesuksen vastauksesta pitäisi tehdä. 

Vastaus on kuitenkin kiinnostava. Denaarissa oli keisarin kuva, joten tarkoittaako se sitä, että se kuuluu hänelle? Ja mikä on sitten Jumalalle kuuluva asia? Tähän kysymykseen Jeesus taitaa vastata seuraavassa katkelmassa, kun hän puhuu rakkauden kaksoiskäskystä. Keisari saa pitää rahamme, mutta sydämemme kuuluu Jumalalle.  Toivoisin oppivani tuollaisen samanlaisen ”hälläväliä”-asenteen rahaa kohtaan, mitä Jeesus selvästi osoitti. Hänestä saa sellaisen vaikutelman, että Hän ei ollut vain vapaa rahan himosta, vaan Häntä ei rahakysymykset edes kiinnostaneet. Jeesus sanoi toisaalla, että on mahdotonta palvella Jumalaa ja mammonaa. Tämä teksti tuntuu sopivalta täydennykseltä siihen ajatukseen. 

Marko

2. Sam. 16

Edellisessä luvussa Absalom oli tehnyt kapinan. Daavid joutui pakenemaan joukkoineen Jerusalemista ja kohtaa pakomatkallaan kaksi ihmistä. Ensin tulee vastaan Siba, joka oli Saulin pojanpojan Mefibosetin palvelija. Hän toi Daavidille ruokaa matkaa varten, mutta hän itse oli jäänyt Jerusalemiin, koska toivoi saavansa kuninkuuden. Tämä on tapahtuma, josta ei oikein koskaan saada selkoa. Puhuiko Siba totta, vai yrittikö hän tahrata isäntänsä maineen? Paha sanoa, mutta epäilen, että Mefibosetilla oli tuskin paljoakaan kannatusta. Ja vaikka olisikin ollut, hänen kuninkuutensa tuntui tässä vaiheessa aika epätodennäköiseltä, koska sotaväki oli joko Absalomin tai Daavidin puolella.  Joten jos hän toivoi pääsevänsä kuninkaaksi, hän oli kyllä aika naiivi. Joka tapauksessa Daavid tuntuu uskovan Sibaa ja lupaa hänelle koko Mefibosetin omaisuuden. Daavidhan oli kohdellut Mefibosetia ystävällisesti, joten mahdollinen petos tuntui varmasta pahalta. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että kuninkaalla ei pitäisi olla valtaa noin vain lahjoitella toisten omaisuuksia.

Toinen vastaantulija on Simei. Hän on Saulin sukulainen ja tuntuu kovasti kantavan kaunaa Daavidille. Hän heittelee seuruetta kivillä ja suoltaa solvauksia ja kirouksia. Jokseenkin typerää sikäli, että Daavidilla on kuitenkin sotajoukko ympärillään. Daavid antaa hänen kuitenkin meuhkata, koska hänestä on hyvinkin mahdollista, että Simei tottelee Jumalalta saamaansa käskyä. Tämä ominaisuus erottaa Daavidin monista aikalaisistaan. Hän oli valmis ottamaan kritiikkiä vastaan ja tunnustamaan sen mahdollisuuden, että oli itse väärässä. Toisaalta on kyllä sanottava, että lopulta ennen kuolemaansa Daavid antoi  Salomolle käskyn surmata Simei.

Mitä siis tästä opimme? Saulin ja Daavidin välinen taistelu oli selvästi jättänyt kansaan syvät jäljet ja varsinkin Saulin sukulaiset kantoivat edelleen kaunaa. Näytti siltä, että he olivat sitä mieltä, että Daavid oli jotenkin syyllinen Saulin kuolemaan, vaikka Saul oli kuollut taistelussa filistealaisia vastaan. Tai ehkä he olivat sitä mieltä, että Mefiboset oli laillinen kuningas. Daavid oli sotapäällikkö, joka oli vain asettunut kuninkaaksi. Näinhän Simeikin oikeastaan sanoi.  Raamattua lukiessa voi päästä siihen tulokseen, että koska Jumala oli valinnut Daavidin kuninkaaksi, niin asia oli sillä selvä myös kansan mielestä. Tämä kohta osoittaa, että näin ei asia ihan ollut. Tiedämme, että ei kestänyt loppujen lopuksi kovinkaan kauan, kun Israel jakaantui oikeastikin kahdeksi valtioksi. Tästä taas voi oppia sen, että ihmisten suosio ja mielipiteet kertovat hyvin vähän siitä, mitä Jumala ajattelee asioista.

Mark. 11

Olen aina ollut vähän ymmälläni tuon viikunapuun kanssa.  Matkalla Jerusalemiin Jeesus kirosi tyhjän viikunapuun. Seuraavana päivänä kirottu viikunapuu oli juuriaan myöten kuivettunut. Pinnalta katsoen tähän sisältyy hyvin suoraviivainen opetus uskon merkityksestä. Jeesus puhuu siitä, että ei saisi epäillä yhtään ja jos siinä onnistuu, niin voi siirtää kokonaisen vuoren. Ensinnäkään en ole koskaan kuullut, että kukaan olisi tässä onnistunut. Tämä ongelma yleensä selitetään sillä, että kyse on Jumalan lupausten mukaan toimimisesta. Vaikka Jeesus puhuu vuoresta, niin se on kuvainnollista puhetta siitä, että Jumalalle ei mikään asia ole mahdoton. Ajatus on siis se, että meidän uskomme pienuus ei haittaa, kunhan se kohdistuu suureen Jumalaan ja rukoilemme tai muuten toimimme Hänen tahtonsa mukaisesti. Esimerkiksi Luukkaan evankeliumissa Jeesus puhuu pienen sinapinsiemen kokoisesta uskosta.  Hyvä on,  mutta entäs se viikunapuu? En nyt tähän hätään muista lupausta siitä, että hedelmättömän viikunapuun voi kirota ohi mennessään.  Pitäisikö tämä sittenkin ymmärtää kuvainnollisesti? Viikunapuu on yksi Israelin kansan tunnetuimmista vertauskuvista ja kun Jeesus tosiaan käy välissä puhdistamassa temppelin, niin ehkä Jeesuksen teko oli profeetallinen.

Tämä on siis vaikea kohta ymmärtää pohjia myöten. Joka tapauksessa nostamalla riman vuorenkorkuiseksi, Jeesus osoitti sen, kuinka suuret mahdollisuudet uskoon sisältyy ja kuinka mahdotonta se meille on luonnostamme. Vedän tästä kaksi johtopäätöstä. Ensimmäinen on se, että Jeesus oli täysin tosissaan edellyttäessään luottamusta ja uskoa Jumalaan. Toinen on se, että ilman Jumalan apua emme pääse lähellekään tätä. Usko ei ole irrallinen ominaisuus, vaan Jumalan lahja ja sitä emme saa pinnistelemällä, vaan olemalla lähellä Häntä.  Sen vuoksi Jeesus korostaakin anteeksiannon merkitystä. Sehän, jos mikä, on Jumalasuhteen hoitamisen ytimessä. 

Marko