Tekijä: Remes

3. Moos. 13

Spitaalitautia eli lepraa koskevat lait ovat aina olleet minusta kiehtovia. Tässä ei puhuta vain ihmisistä, vaan myös vaatteista ja myöhemmin myös taloista. Tietenkin spitaalisen kohtalo oli aivan karmea. Hänen piti pukeutua repaleisiin vaatteisiin ja eristäytyä toisista ihmisistä.  Spitaali merkitsi sosiaalista kuolemaa ja siihen saattoi sairastua kuka vaan. Tähän tuli päälle vielä häpeä, koska tautia yleisesti pidettiin Jumalan rangaistuksena. Oli kätevää ajatella, että sairastuneet olivat oikeastaan ansainneet kohtalonsa. Tällaista käsitystä ei kyllä voi ainakaan suoraan saada päivän tekstistä. Tietenkin pelkästään se, että spitaalisia pidettiin saastaisena, sai varmasti monet inhomaan heitä. Usein kylläkin unohtuu, että puhtaussääntöjä on Mooseksen laissa niin paljon, että käytännössä kaikki olivat saastaisia ja tarvitsivat puhdistusta. Erona spitaalisten ja muiden välillä oli se, että spitaalisilla tilaa pidettiin pysyvänä ja tarvittiin pappi toteamaan parantuminen.   

Tietääkseni oikeasti lepra ei ole kovin tarttuva, mutta toki tauti on luonteeltaan häijy ja vammauttava, joten ei ole mikään ihme, että sitä pelättiin. Jeesus oli ainakin Raamatun valossa ensimmäinen, joka kohteli lepraan sairastuneita ihmisinä. Hän antoi heidän lähestyä itseään, oli myötätuntoinen ja paransi heitä. Muutenkin Jeesus ajatteli ”saastaisuudesta” hyvin eri tavalla kuin tapana oli. Hän ei pelännyt sen tarttumista, vaan päinvastoin Hänen läsnäolonsa puhdisti kaikki. 

2. Kor. 12

Paavali siirtyy taas hetkeksi ”itsekehuvaihteelle”, kunnes lopullisesti kyllästyy ja ilmoittaa, että oikeastaan itsensä esille tuominen on vastoin hänen vakaumustaan. Kristuksen voima asuu heikoissa. Tämä paradoksi on luettavissa jo Vuorisaarnassa, kun Jeesus sanoo, että autuaita ovat hengellisesti köyhät. Heikkous ei olekaan ongelma, päinvastoin se on itse asiassa edellytys Jumalan toiminnalle. Se ei ole itsensä vähättelyä, vaan tosiasioiden tunnustamista. Jos hengellisesti köyhä väittääkin olevansa rikas, niin hän on vain säälittävä. Usko, hengen hedelmät ja kaikki sellaiset ovat lahjaa. Oikein ymmärrettynä tämä vapauttaa meidät olemaan omia itsejämme. Kun kahlaa läpi Mooseksen lakia, niin usein tulee mieleen ulkokultaisuuden ja esittämisen vaara. Tämä vaara on edelleen olemassa, vaikka elämmekin uuden liiton aikakautta. 

Marko

3. Moos. 12

Luvun otsikko on ”Lapsen synnyttäjän puhdistautuminen”, eikä tässä luvussa sitten muuta sisältöä olekaan. En osaa tätä juurikaan kommentoida. Arvelen, että kyseessä oli sen ajan ihmisille tuttu ja luonnollinen käytäntö. Ainoa asia, mikä tästä luvusta yhdistyi mielessäni muihin raamatunkohtiin, oli loppuosassa mainittu uhri: ”Naisen on tuotava papille pyhäkköteltan oven eteen vuoden vanha karitsa polttouhriksi ja metsäkyyhky tai muu kyyhkynen syntiuhriksi.”

Tässä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, sillä käytännöllisesti katsoen kaikki asiat Mooseksen laissa pyhitettiin uhraamalla. Tämä oli kuitenkin se syy, miksi Jeesuksen vanhemmat veivät Hänet temppeliin ja Simeon ja Hanna saivat nähdä hänet. Kun Luukkaan evankeliumissa puhutaan uhrista, niin siinä puhutaan kahdesta metsäkyyhkystä. Tämän päivän tekstissä käy ilmi, että se oli köyhille annettu vaihtoehto. Ensisijainen uhrieläin oli lammas, mutta metsäkyyhkyjä käytettiin silloin, kun lampaaseen ei ollut rahaa. Tämä on yksi monista yksityiskohdista, jotka osoittavat, että kun Jumala tuli ihmiseksi, niin hän ei tullut etsimään valtaa tai loistoa.

2. Kor. 11

Tässä luvussa  Paavali joutuu ilmeisen vastentahtoisesti listaamaan asioita,  jotka tekevät hänestä pätevän apostolin. Häntä tuntuu kiusaavan ennen kaikkea se, että tässä toimitaan ”ihmisten tavoin”. Lopulta tuntuu siltä, että hän kyllästyy koko leikkiin ja rupeaa kerskumaan heikkoudestaan. Kaikesta huolimatta olen iloinen tästä luvusta, koska se kertoo karua kieltään siitä, mitä kaikkea merkitsi olla kristitty apostoli tuona aikana.  Arki oli todella kovaa ja puhumalla Jeesuksesta kirjaimellisesti vaaransi henkensä. 

Tämä tietysti nostaa mieleen epämiellyttävän kysymyksen siitä, että kuinka paljon olen itse valmis laittamaan likoon evankeliumin tai Jeesuksen vuoksi. Toinen kysymys liittyy asenteisiin. Paavali toimi kuten toimi, koska hänellä oli omien sanojensa mukaan intohimoa. Tätä mekin tarvitsemme, syvän vakaumuksen siitä, että evankeliumi on todella jotain, jonka vuoksi kannattaa nähdä vaivaa. 

Marko

3. Moos. 11

Ajatus saastaisista ja puhtaista eläimistä on itselleni vähän vieras. Ehkä siksi, että takaraivossa on muisto Pietarin näystä Apostolien teoissa. Toki nykyäänkin on eläimiä, joita ei ainakaan Suomessa kukaan söisi, joten sitä kautta voin samaistua tähän. Itse asiassa monet tässä luvussa saastaisiksi luetelluista eläimistä on juuri sellaisia. 

Uskon, että näillä ohjeilla oli myös käytännöllinen puoli. Jotkut eläimet vain sopivat toisia paremmin ihmisruuaksi. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että tällaista ohjeiden noudattamista jokaista yksityiskohtaa myöten on vaikeaa. Mielenkiintoinen ja usein unohtuva asia on se, että saastaisuus ei koske vain eläimiä itseään, vaan kaikkea mitä ne koskevat. Jopa leivinuuni täytyy purkaa, jos sen päälle joutuu saastaisen eläimen raato. Kuinkahan moni oikeasti toimi näin? Epäilen, että oli suuri houkutus vain ”unohtaa” koko asia, ainakin jos kukaan muu ei sattunut näkemään tilannetta. Sen sijaan ei ole lainkaan yhtä vaikeaa luoda itsestään puhdasta mielikuvaa toisille. Vaikeaa sekin on, mutta ei mahdotonta, varsinkin jos ei ole toisten ihmisten kanssa ihan hirveästi tekemisissä. Minusta ei ole mikään ihme, että Jeesus moitti fariseuksia ja muita ”laki-intoilijoita” nimenomaan ulkokultaisuudesta.   

2. Kor. 10

”Luotettava ei ole se, joka itse suosittelee itseään, vaan se, jota Herra suosittelee.” Näihin sanoihin päättyy tämän päivän luku. Hieman ironista siinä mielessä, että Paavali oli juuri käyttänyt aika paljon aikaa oman asemansa puolustamiseen. Paavalin asenne tehtäväänsä ja asemaansa on minusta vähän paradoksaalinen. Toisaalta hän on hyvin tietoinen kutsumuksestaan ja varma siitä, että Jumala oli itse hänet kutsunut apostoliksi. Mutta kuitenkin välillä tuntuu, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa se, mitä muut siitä ajattelevat. 

Tämän tekstin ääressä jää luonnostaan miettimään sitä, että miten aidon Jumalan puheen tai apostolin sitten tunnistaa. Uskon, että Paavali antaa tässä hyvän nyrkkisäännön, kun hän kertoo, että hänen päämääränsä on saada ihmiset seuraamaan Jumalaa. Ei siis niinkään itseään. Paavalihan ei edes ollut paikalla, hän ei tarvinnut kenenkään kehuja tai ihailua. Hän puolusti asemaansa, koska hän oli huolissaan korinttilaisten suhteesta Jumalaan. He eivät niinkään vastustaneet häntä ihmisenä, vaan hänen sanomaansa. 

Marko